Kun muu­sik­ko ja tai­tei­li­ja Juk­ka Lep­pi­lam­pi as­tuu Café En­ge­lin oves­ta si­sään Hel­sin­gis­sä, ei jää epä­sel­väk­si, kuka on ol­lut täs­sä kah­vi­las­sa en­nen­kin. Tis­kin ta­ka­na ole­vat kah­vi­lan työn­te­ki­jät ter­veh­ti­vät kan­ta-asi­a­kas­taan iloi­ses­ti, joku jopa ha­laa. Muu­ta­mis­sa pöy­dis­sä nou­se­vat kä­det ter­veh­dyk­sen mer­kik­si ja Lep­pi­lam­pi nyök­kää hy­myil­len ta­kai­sin.

– On­han tääl­lä elä­mää, mut­ta at­mos­fää­ri on niin ko­toi­nen, pe­rus­te­lee hän, mik­si ha­lu­si tul­la haas­ta­tel­luk­si juu­ri ky­sei­ses­sä pai­kas­sa.

Tuo­mi­o­kir­kon lä­hei­seen kah­vi­laan liit­tyy olen­nai­ses­ti myös Ar­tis­ti­ru­kous-ti­lai­suus, joka on Lep­pi­lam­men suun­nit­te­le­ma ko­ko­nai­suus. Sii­nä jouk­ko ar­tis­te­ja koh­taa toi­sen­sa ru­kouk­sen ja lau­lun mer­keis­sä tu­tus­sa ja tur­val­li­ses­sa po­ru­kas­sa Tuo­mi­o­kir­kon ti­lois­sa. Ru­koi­le­mas­sa käy vii­koit­tain noin 25 ar­tis­tia, vies­ti­rin­gis­sä on yli 300 hen­ki­löä ja esi­ru­kous­pyyn­tö­jä tu­lee jat­ku­vas­ti.

– Ar­tis­ti­ru­kouk­sen jäl­keen me­nem­me jou­kol­la päi­vä­mes­suun ja sit­ten tu­lem­me tän­ne kah­vil­le. Sik­si tämä paik­ka on täyn­nä tut­tu­ja, hän jat­kaa.

Suo­ma­lai­sen gos­pel­mu­sii­kin kon­ka­rin ole­mus huo­kuu hy­vän­tuu­li­suut­ta ja kan­sain­vä­lis­tä tyy­lik­kyyt­tä. Ren­toa ko­ko­nai­suut­ta täy­den­tää kau­laan kie­tais­tu hui­vi ja ta­va­ra­mer­kik­si muo­dos­tu­neet, ol­ka­päil­le las­keu­tu­vat ki­ha­rat. Juo­mak­si hän ti­laa ”sen pe­rin­tei­sen”, eli café au lait hu­na­jal­la ja pie­neen näl­kään crois­san­tin, jon­ka lau­suu su­la­van kau­niis­ti rans­kak­si.

Kan­sain­vä­li­syys, eri­lai­set kult­tuu­rit ja kie­let ovat kuu­lu­neet luon­te­va­na osa­na Lep­pi­lam­men elä­mään koko ar­tis­tiu­ran ajan. Esiin­ty­nyt hän on lä­hes jo­kai­sel­la man­te­reel­la, mitä mo­ni­puo­li­sim­mis­sa ti­lan­teis­sa ja ko­koon­pa­nois­sa. Eri­koi­sim­mis­ta ta­pauk­sis­ta esi­merk­ki­nä hän mai­nit­see pro­jek­tin, jos­sa löy­si it­sen­sä kes­kel­tä Jor­da­ni­an erä­maa­ta te­ke­mäs­sä mu­siik­kia las­ten te­le­vi­sio-oh­jel­maan. Vä­hin­tään­kin yh­tä mie­len­kiin­toi­nen oli ti­lan­ne, kun hän sä­vel­si mu­siik­kia hol­lan­ti­lai­seen nuk­ke­te­at­te­rie­si­tyk­seen tai teki eng­lan­ti­lai­sen tans­si­ryh­män kans­sa pro­jek­tia Kii­nas­sa. Huo­mi­o­nar­voi­sia ovat myös ne lu­kui­sat kan­sain­vä­li­set kris­til­li­set fes­ti­vaa­lit ja kon­ser­tit, gal­le­ri­at sekä do­ku­ment­ti- ja te­le­vi­sio-oh­jel­mat, jois­sa Lep­pi­lam­men mu­siik­ki tai ää­ni­ru­nous, voi­ce po­et­ry, on soi­nut.

Vas­taanot­to maa­il­mal­la on ol­lut eri­lais­ta, mitä omas­sa ko­ti­maas­sa.

– Hen­ki­nen ko­ti­ni on ol­lut usein jos­sain ihan muu­al­la kuin Suo­mes­sa, hän sa­noo.

Vai­ke­a­tul­kin­tais­ta, lii­an tai­teel­lis­ta, ei-kau­pal­lis­ta. Näin Lep­pi­lam­men mu­siik­kia on­kin usein ku­vail­tu. Tai­tei­li­jal­le it­sel­leen nämä kom­men­tit ovat ihan ok. Mai­net­ta ja kun­ni­aa sekä mam­mo­naa oli­si kyl­lä ol­lut tar­jol­la, jos hän oli­si vain suos­tu­nut te­ke­mään myy­vem­pää ja hel­pom­min tul­kit­ta­vaa mu­siik­kia. Täl­lai­ses­ta mah­dol­li­suu­des­ta hän on kui­ten­kin kiel­täy­ty­nyt.

– Us­kon, et­tä te­ke­mäl­lä juu­ri tä­män­kal­tais­ta mu­siikkia, olen an­ta­nut kult­tuu­riim­me jo­tain sel­lais­ta, mitä sii­nä ei vie­lä ole ol­lut. Te­ki­sin kar­hun­pal­ve­luk­sen it­sel­le­ni ja muil­le, jos en te­ki­si omaa jut­tu­a­ni – sitä, mi­hin mi­nut on luo­tu.

Lep­pi­lam­pi ku­vai­lee it­se­ään edel­lä­kä­vi­jäk­si, joka jat­ku­vas­ti ha­lu­aa suun­na­ta sel­lai­seen, mitä muut ei­vät ole vie­lä teh­neet. Ava­ra­kat­sei­suus ja ra­jo­ja rik­ko­va tai­teel­li­suus oli kui­ten­kin myrk­kyä mo­nel­le vie­lä 80- ja 90-lu­vuil­la, kun kris­til­li­nen kult­tuu­ri ja kult­tuu­ri yli­pää­tään Suo­mes­sa oli ah­das­mie­li­sem­pää, mitä ny­ky­ään. Elä­väs­ti hän muis­taa het­ken, kun toi ylei­sön eteen te­ok­sen, jo­hon kuu­lui mu­sii­kin li­säk­si myös mo­der­nia tans­sia. Se tyr­mät­tiin syn­ti­se­nä ja kirk­koon so­pi­mat­to­ma­na. Kun Lep­pi­lam­pi 90-lu­vul­la ryh­tyi hyö­dyn­tä­mään esi­tyk­sis­sään ää­ni­ru­nout­ta, tuo­ta al­ku­pe­räis­kan­soil­le pe­rin­teis­tä mu­sii­kin tul­kin­ta­ta­paa, hau­kut­tiin ää­ni­ru­nout­ta öri­näk­si ja Lep­pi­lam­pea syy­tet­tiin jopa her­jaa­mi­ses­ta ja toi­sen us­kon­non omi­mi­ses­ta.

Ran­kim­min ovat sa­tut­ta­neet sa­nat, jois­sa on tar­tut­tu Lep­pi­lam­peen ih­mi­se­nä ja ar­vos­tel­tu esi­mer­kik­si hä­nen mie­hi­syyt­tään. Se on saa­nut vah­vas­ti tun­teel­la elä­vän mie­hen kyy­ne­liin.

– Olen ym­mär­tä­nyt, et­ten ole ihan sa­man­lai­nen mies, mitä suo­ma­lai­nen mies tyy­pil­li­ses­ti. Fe­mi­nii­ni­syys, joka mi­nus­sa on ja jon­ka olen tie­dos­ta­nut, on ol­lut mo­nel­le lii­kaa ja se on ko­et­tu vää­rän­lai­se­na mie­hi­syy­te­nä. Olen käy­nyt läpi pro­ses­sin, jon­ka seu­rauk­se­na tie­dän, et­tä ta­pa­ni ol­la mies aut­taa kai­ken­lai­sia mie­hiä elä­mään oman­lais­taan elä­mää juu­ri sel­lai­se­na kuin he ovat, Lep­pi­lam­pi poh­tii.

Vas­toin­käy­mi­sis­tä ja kri­tii­kis­tä huo­li­mat­ta ei sy­dä­mes­sä ole ol­lut ti­laa kat­ke­ruu­del­le. Hän sa­noo ole­van­sa uras­taan vain ja ai­no­as­taan kii­tol­li­nen.

– On val­ta­va lah­ja saa­da teh­dä työk­seen sitä, mitä on ai­na ha­lun­nut­kin teh­dä.

Maa­lis­kuus­sa Lep­pi­lam­pi pal­kit­tiin Kirk­ko­hal­li­tuk­sen myön­tä­mäl­lä Kir­kon kult­tuu­ri­pal­kin­nol­la. Kun­ni­a­kas pal­kin­to ja­e­taan vuo­sit­tain kris­til­li­sen sa­no­man kan­nal­ta mer­ki­tyk­sel­li­ses­tä esit­tä­väs­tä tai­teel­li­ses­ta toi­min­nas­ta tai kult­tuu­ri­te­os­ta. Tätä työ­tä Lep­pi­lam­pi on teh­nyt jo 50 vuo­den ajan.

– Otan pal­kin­non vas­taan nöy­rin ja kii­tol­li­sin mie­lin. Eme­ri­tus­piis­pa Ee­ro Huo­vi­nen sa­noi mi­nul­le pal­kin­to­jen­ja­ko­ti­lai­suu­des­sa, et­tä tämä on ai­noa asia, jon­ka olen saa­nut an­si­os­ta. Kaik­ki muu tu­lee ar­mos­ta. Se on hy­vin sa­not­tu.

Tänä vuon­na tu­lee täy­teen ta­sa­vuo­sia myös iän puo­les­ta, mut­ta sitä Lep­pi­lam­pi ei niin­kään ha­lu­ai­si ko­ros­taa.

– Ajat­te­lin juh­lis­taa vain tai­tei­li­ja­juh­la­vuot­ta, ikään­ty­mi­sen voi­sin ohit­taa ihan hil­jai­ses­ti ja huo­maa­mat­ta, syk­syl­lä 70 vuot­ta täyt­tä­vä muu­sik­ko nau­rah­taa.

Lep­pi­lam­pea on usein hou­ku­tel­tu avaa­maan elä­mään­sä kai­kel­le kan­sal­le myös elä­mä­ker­ta­kir­jas­sa. Hän ei ole kui­ten­kaan suos­tu­nut, ai­na­kaan vie­lä. Hän on tark­ka omis­ta ra­jois­taan, ei­kä sen vuok­si ole so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa­kaan. 

– Käväi­sin jos­kus Fa­ce­boo­kis­sa, mut­ta jär­ky­tyin sii­tä, mi­ten ku­lut­ta­va se ym­pä­ris­tö on. En koe tar­peel­li­sek­si ja­kaa yk­si­tyi­sa­si­oi­ta­ni ihan kaik­ki­al­le.

Sik­si täs­sä­kään haas­tat­te­lus­sa ei pu­hu­ta per­hees­tä. Ei pu­hu­ta kuu­lui­sas­ta näyt­te­li­jä­po­jas­ta, ei puo­li­sos­ta ei­kä lap­sen­lap­sis­ta. Ra­jo­jen aset­ta­mi­nen ei tar­koi­ta kui­ten­kaan sitä, et­tei­kö Lep­pi­lam­mel­la oli­si asi­aa. Eri­tyi­ses­ti us­kos­taan hän pu­huu mie­lel­lään ja ta­ri­noi­ta eri­lai­sis­ta ti­lan­teis­ta elä­män var­rel­ta ar­tis­til­la kyl­lä riit­tää, vä­lil­lä us­ko­mat­to­mi­a­kin sel­lai­sia.

Ote­taan tä­hän vä­liin yk­si:

Ele­tään 1980-lu­vun lop­pu­puol­ta. Vaa­sa­lai­nen opis­ke­li­ja­po­ruk­ka on bus­si­mat­kal­la jos­sain Sveit­sin suun­nal­la. Opis­ke­li­ja­po­ruk­ka on kut­su­nut mat­kal­le mu­kaan tru­ba­duu­rik­si myös Lep­pi­lam­men, nuo­ren gos­pel­muu­si­kon. Bus­si ete­nee vuo­ris­ton kie­mu­rai­sia tei­tä pit­kin ja su­kel­taa sit­ten tun­ne­liin. Kun 33 ki­lo­met­rin mit­tai­nen tun­ne­li päät­tyy ja bus­si syök­syy ta­kai­sin va­loon, ei Lep­pi­lam­pi ole us­koa sil­mi­ään. Mi­ten kau­nis nä­ky­mä hei­dät ym­pä­röi! Au­rin­ko pais­taa ja bus­sin ik­ku­nas­ta siin­tää pie­ni kylä, jon­ka vie­rel­lä lip­lat­te­lee kir­kas vuo­ris­to­jär­vi. Lu­mi­huip­pui­set Al­pit ko­ho­a­vat sil­män­kan­ta­mat­to­man kor­ke­al­le kai­ken tä­män ym­pä­ril­lä. Tu­kah­dut­ta­van kau­nis nä­ky­mä al­kaa soi­da muu­si­kon mie­les­sä. Ki­ta­ra nou­see sy­liin, sor­met aset­tu­vat soin­tui­hin ja sa­nat val­taa­vat mie­len.

Ihan sil­tä is­tu­mal­ta, opis­ke­li­ja­po­ru­kan bus­si­mat­kal­la kes­kel­lä Alp­pe­ja, syn­tyy Vuo­ri­lau­lu, joka on Lep­pi­lam­men koko uran yk­si suu­rim­mis­ta hi­teis­tä.

”Niin kuin vuo­ret nää ym­pä­röi laak­so­am­me si­nun ar­mo­si, Ju­ma­la mei­tä ym­pä­röi. Niin kuin vuo­ret nää ju­lis­taa kun­ni­aa­si, niin me tah­dom­me ko­rot­taa Her­ra ni­me­ä­si.”

Si­vu­mai­nin­ta­na Lep­pi­lam­pi to­te­aa vie­lä, et­tä tuol­la sa­mai­sel­la opis­ke­li­ja­mat­kal­la oli mu­ka­na myös sil­loi­nen opis­ke­li­ja, ny­kyi­nen ark­ki­piis­pa Ta­pio Luo­ma.

– Hän ojen­si mi­nul­le Kir­kon kult­tuu­ri­pal­kin­to­gaa­las­sa pal­kin­non. Sit­ten lau­let­tiin Vuo­ri­lau­lu.

Lau­lun il­mes­ty­mi­sen jäl­keen on Lep­pi­lam­pi saa­nut vei­va­ta Vuo­ri­lau­lua yh­des­sä seu­ra­kun­nan kans­sa läpi mo­nen vuo­si­kym­me­nen, ai­na vain uu­den su­ku­pol­ven kans­sa. Hän sa­noo, et­tä te­kee sen yl­pey­del­lä ja mie­lel­lään, vaik­ka ei kos­kaan ku­vi­tel­lut te­ke­vän­sä Vuo­ri­lau­lun kal­tais­ta yh­teis­lau­lua.

– Mi­nul­le mu­siik­ki on tila, jos­sa olen si­säl­lä, en kos­kaan ylei­sös­sä. Sik­si en aja­tel­lut, et­tä te­ki­sin lau­lun, jos­sa lau­le­taan yh­des­sä, kos­ka olen it­se niin si­säl­lä ja upok­sis­sa esiin­ty­es­sä­ni, hän pe­rus­te­lee.

Po­si­tii­vi­sen Her­ran pe­lon Lep­pi­lam­pi op­pi jo lap­suu­des­sa. Kört­ti­läi­seen su­kuun Poh­jan­maal­le Yli­vies­kaan syn­ty­nyt poi­ka viet­ti lap­suut­taan he­rän­näis­seu­rois­sa penk­kien al­la ja nii­den vä­leis­sä, kuun­nel­len Sii­o­nin vir­sien hi­das­ta ja ve­ny­vää pol­jen­toa. Pian suku huo­ma­si, et­tä po­jal­la­han on lau­lun lah­ja. Pie­nel­le lap­sel­le ra­kas Han­na-täti kek­si hou­ku­tel­la he­le­äs­ti lau­la­van po­jan esiin­ty­mään.

– Jul­ki­ses­ti olen siis esiin­ty­nyt en­sim­mäi­sen ker­ran 3-vuo­ti­aa­na Es­ko­lan Lep­pi­lam­men ky­län ru­kous­huo­neel­la. Lau­loin vir­ren Ys­tä­vä sä lap­sien. Vir­si­kir­ja oli tur­va­na­ni kä­sis­sä­ni, vaik­ka­kin vää­rin­päin. Palk­ki­ok­si sain Han­na-tä­dil­tä mar­kan.

En­sie­siin­ty­mi­sen jäl­keen mu­siik­ki jat­koi mat­kaan­sa yhä sy­vem­mäl­le Lep­pi­lam­men si­sim­pään, läpi lap­suu­den ja nuo­ruu­den. Lo­pul­ta mu­kaan tu­li­vat bän­di­ku­vi­ot ja eri­lai­set ko­koon­pa­not. Elet­tiin 1970-lu­kua, kun prog­res­sii­vis­ta roc­kia soit­ta­van Fin­n­fo­res­tin ri­veis­sä Lep­pi­lam­pi nou­si en­sim­mäi­sen ker­ran Ta­vas­ti­an la­val­le. Siir­ryt­ty­ään Ta­bu­la Ra­san ko­koon­pa­noon, ku­va­si hän sen ajan mu­siik­ki­leh­den kan­nes­sa bän­diä ja sen mu­siik­kia sie­lun­mai­se­mak­seen ja ker­toi, et­tei voi­si mi­ten­kään ku­vi­tel­la te­ke­vän­sä muu­ta, kuin soit­taa juu­ri täs­sä ko­koon­pa­nos­sa. Hän oli tai­teel­li­sen rock-uran­sa hui­pul­la.

Ja kuin­ka sit­ten kä­vi­kään?

– Sii­tä kah­den kuu­kau­den pääs­tä jä­tin sie­lun­mai­se­ma­ni, kos­ka olin tul­lut us­koon. Ryh­dyin piir­tä­mään elä­mä­ni tyh­jää tau­lua Ju­ma­lan sa­nan voi­mal­la.

Vaik­ka us­koon tulo oli va­vah­dut­ta­van vah­va ko­ke­mus ja voit­ti kai­ken muun, oli Ta­bu­la Ra­san jät­tä­mi­nen vai­kea paik­ka.

– Se oli sii­he­nas­ti­sen elä­mä­ni eh­dot­to­mas­ti vai­kein rat­kai­su, mut­ta ym­mär­sin, et­tä mi­nun oli jä­tet­tä­vä tuo kult­tuu­ri, jot­ta voin avau­tua täy­sin sil­le, jo­hon olin he­rän­nyt. Mi­nun oli pak­ko teh­dä rat­kai­su, en voi­nut kul­kea rin­nak­kain kah­ta eri maa­il­maa, ne mo­lem­mat ei­vät mah­tu­neet mi­nuun, hän ku­vai­lee. 

Us­koon tu­los­taan ker­to­es­saan Lep­pi­lam­men sil­mät al­ka­vat lois­taa. Hän ku­vai­lee tark­kaan ai­ka­kaut­ta, jol­loin he pie­nen, eri alo­jen asi­an­tun­ti­jois­ta koos­tu­van jou­kon kans­sa ko­koon­tui­vat tut­ki­maan Raa­mat­tua. He oli­vat päät­tä­neet ot­taa sel­vil­le, pu­huu­ko Raa­mat­tu it­sen­sä pus­siin. Löy­tyy­kö por­saan­rei­kiä, jos­ta sai­si sel­vil­le, et­tä hui­jaus­ta on koko hom­ma. Mut­ta ei. Mitä enem­män he lu­ki­vat, sitä var­mem­pia he oli­vat sii­tä, et­tä se on Ju­ma­lan sa­naa.

Et­sik­ko­a­jan hän sa­noo kes­tä­neen yh­dek­sän kuu­kaut­ta. Raa­ma­tun opis­ke­lu imai­si mu­kaan­sa ja hän in­tou­tui opis­ke­le­maan te­o­lo­gi­aa, psy­ko­lo­gi­aa sekä Raa­ma­tun kie­liä ja sen his­to­ri­aa Kan­san­lä­he­tyk­sen Lä­he­tys­kor­ke­a­kou­lus­sa Ryt­ty­läs­sä.

– Olin täy­sin val­mis läh­te­mään lä­he­tys­työ­hön ja ajat­te­lin­kin, et­tä se on seu­raa­va as­ke­lee­ni. Sit­ten ym­mär­sin, et­tä mi­nun tie­ni on eri­lai­nen. Mi­nun kuu­luu teh­dä mu­siik­kia ja tai­det­ta ja ju­lis­taa sa­no­maa sitä kaut­ta. 

Kun bän­di­ku­vi­ot vaih­tui­vat soo­lou­raan mies ja ki­ta­ra -tyy­lil­lä, vaih­tui­vat myös rock-la­vat kirk­koi­hin ja mui­hin hen­gel­li­siin koh­taa­mis­paik­koi­hin. 15 vuot­ta Lep­pi­lam­pi keik­kai­li, ihan sai­raan pal­jon, sa­no­jen var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Lo­pul­ta is­ki to­taa­li­nen vä­säh­dys niin hen­ki­ses­ti kuin fyy­si­ses­ti­kin. Sa­nat oli­vat me­net­tä­neet mer­ki­tyk­se­nä, ja se on lau­lu­jen te­ki­jäl­le to­del­li­nen krii­sin paik­ka.

– Pää­tin, et­tä otan kol­men kuu­kau­den tau­on ja le­pään. Tau­ko ve­nyi kol­men vuo­den mit­tai­sek­si.

Jos­kus krii­si kui­ten­kin syn­nyt­tää jo­tain uut­ta. Kun sa­nat oli­vat ka­don­neet, huo­ma­si Lep­pi­lam­pi miet­ti­vän­sä yhä enem­män ää­nen mer­ki­tys­tä.

– Kuun­te­lin eri­lai­sia ulok­kei­ta ää­nes­sä­ni ja tun­nus­te­lin, mi­ten ää­ni re­so­noi kaik­ki­al­la ke­hos­sa. En pi­dä­tel­lyt mi­tään, vaan an­noin kai­ken­lais­ten ää­nien tul­la. Sii­nä ei tar­vit­tu sa­no­ja, sil­lä ää­nes­sä oli jo kaik­ki, se piti si­säl­lään myös sa­nat. Löy­sin ää­ni­ru­nou­den, ja se pe­las­ti mi­nut.

Café En­ge­lis­sä pöy­tä­seu­ru­eet ovat vaih­tu­neet ja kah­vi­ku­pit tyh­jen­ty­neet. In­ten­sii­vi­nen ta­ri­na­tuo­kio on kes­tä­nyt tun­nin jos toi­sen­kin ja Lep­pi­lam­pi vai­kut­taa nyt kaik­ken­sa an­ta­neel­ta. Sen ym­mär­tää, sil­lä hän sa­noo te­ke­vän­sä kai­ken, mi­hin ryh­tyy, ai­na täy­sil­lä. Kun hän nuo­ruu­des­sa har­ras­ti si­ka­rei­ta, teh­tiin se tyy­lil­lä ja vii­mei­sen pääl­le. Kun hän ny­kyi­sin lait­taa ruo­kaa, te­kee hän sen alus­ta saak­ka huo­lel­la ja rau­has­sa. Tai kun hän an­taa haas­tat­te­lun, on hän sil­loin­kin to­taa­li­ses­ti läs­nä, koh­taa ja kat­soo sil­miin.

– Olen jo nuo­res­ta saak­ka tien­nyt, kuka olen ja mitä ha­lu­an. Olen in­tui­tii­vi­nen ja in­to­hi­moi­nen ja koen asi­at voi­mak­kaas­ti. Tie­dän är­syt­tä­vä­ni osaa ih­mi­sis­tä, mut­ta en ole läh­te­nyt muut­ta­maan it­se­ä­ni. Elän täy­sil­lä kul­kien sil­lä tiel­lä, jon­ka Ju­ma­la on mi­nua var­ten vii­toit­ta­nut.