Löy­sin jo­kin ai­ka sit­ten vaa­te­kaa­pis­ta van­han vaa­le­an­pu­nai­sen me­kon, jon­ka muis­tan ol­leen meil­lä ai­na. Äi­ti­ni ker­toi sen ol­leen mi­nun, kun olin pie­ni. Se kuu­lem­ma oli teh­ty mi­nua var­ten, kun Hei­no­lan seu­ra­kun­nan päi­vä­ker­hos­sa oli jär­jes­tet­ty Ku­nin­kaan Po­jan il­lal­li­nen. Muis­tin prin­ses­sa­päi­vät, mut­ten mek­koa.

Niis­tä päi­vä­ker­hois­ta al­koi oma mat­ka­ni seu­ra­kun­nas­sa. To­sin se ei ol­lut sa­mal­la ta­val­la ak­tii­vis­ta kuin rip­pi­kou­lun jäl­keen. Kin­ke­rit, jou­lu­kir­kot ja muut kou­lun tar­jo­a­mat pa­kol­li­set ti­lai­suu­det oli­vat pit­kään ai­noa kos­ke­tuk­se­ni seu­ra­kun­taan.

Ri­pa­rin jäl­keen ak­tii­vi­suu­te­ni seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­lois­sa kas­voi, ja niis­tä tuli sään­nöl­li­nen osa omia per­jan­tai-il­to­ja­ni. Sii­tä al­koi myös iso­se­na toi­mi­mi­nen, ja nyt en­si ke­sä­nä olen en­sim­mäis­tä ker­taa ke­sä­te­o­lo­gi­na omas­sa ko­ti­seu­ra­kun­nas­sa­ni Hei­no­las­sa.

Täl­lä het­kel­lä sei­son ar­mei­jan vih­reis­sä. Vas­taa­no­tin vii­me ke­vää­nä opis­ke­lu­pai­kan Itä-Suo­men yli­o­pis­tos­ta ja nyt pal­ve­len va­rus­mies­pap­pi­na Kar­ja­lan pri­kaa­tis­sa.

Nämä vii­mei­set seit­se­män ja puo­li kuu­kaut­ta ovat ko­ros­ta­neet seu­ra­kun­ta­yh­tey­den tär­keyt­tä. Ai­na­kin it­sel­le­ni. Pi­sim­mil­lään olen ol­lut nel­jä viik­koa eril­lään port­tien ul­ko­puo­li­ses­ta maa­il­mas­ta, mi­hin lu­keu­tuu myös seu­ra­kun­ta ja sen luo­ma yh­tei­söl­li­syy­den tun­ne.

Seu­ra­kun­ta oli yk­si en­sim­mäi­sis­tä pai­kois­ta, jois­sa tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon. Se, jos mikä aut­toi mi­nua huo­maa­maan, et­tä seu­ra­kun­ta ei ole vain paik­ka, jos­sa pu­hu­taan Jee­suk­ses­ta. On se toki si­tä­kin, mut­ta mi­nul­le seu­ra­kun­nas­ta on tul­lut jo toi­nen koti – toi­nen sel­lai­nen paik­ka, jos­sa voin ol­la oma it­se­ni il­man, et­tä mi­tään täy­tyy pei­tel­lä. Us­ko­val­le nuo­rel­le sel­lai­nen on ää­rim­mäi­sen tär­ke­ää.

Ar­mei­jas­sa pit­kät kiin­ni­o­lot ovat ol­leet sel­lai­sia ti­lan­tei­ta täyn­nä, jois­sa kai­paan sitä, mikä on tut­tua ja tur­val­lis­ta. Ai­na ei ole help­po lu­kea Raa­mat­tua tai ru­koil­la. Il­man omaa ai­kaa se muut­tuu vie­lä­kin han­ka­lam­mak­si. Kun muu­ta ei osaa, pelk­kä seu­ra­kun­ta­yh­teys tun­tuu ää­rim­mäi­sen tur­val­li­sel­ta.

Seu­ra­kun­ta on paik­ka, jos­sa jo­kai­nen saa tun­tea olon­sa tur­val­li­sek­si, ei­kä sil­loin tar­vit­se pe­lä­tä. Mi­nul­le se on ol­lut tur­va­verk­ko jo pit­kään, en­kä näe mi­tään syy­tä, mik­si se ei voi­si ol­la sitä myös kai­kil­le muil­le­kin oman elä­män­sä prins­seil­le ja prin­ses­soil­le.

Kir­joit­ta­ja on va­rus­mies­pap­pi ja ke­sä­te­o­lo­gi Hei­no­las­ta.