Markku Ojanen: Onko rakkaus kaikki mitä tarvitset?
Ihminen on pohtinut elämän mielekkyyttä ja monia muita vaikeita kysymyksiä jo vuosituhansien ajan, mistä Saarnaajan kirja on hyvä esimerkki. Shakespeare kirjoitti Macbethin suuhun seuraavat sanat (karkea käännökseni):
Elämä on vain liikkuva varjo
Joka ylvästelee ja valittaa hetken näyttämöllä
Ja sen jälkeen hänestä ei kuulla mitään
Se on vähäjärkisen kertoma tarina
Täynnä ääntä ja raivoa
Mutta ei merkitse mitään
Tämän voi tulkita ankarana pessimisminä, turhana valittamisena, kenties sairauden oireena, mutta näiden kysymysten torjuminen kieltää samalla sen, mikä on ihmisyyden ydin. Ihmisellä on kyky ja oikeus ihmetellä omaa olemassaoloaan ja tarkoitustaan.
Yksi kohti käyvä kysymys kuuluu: rakastaako minua kukaan? Rakastaako joku minua huolimatta siitä, millainen olen? Rakkauden kokemus on paras suoja pahojen päivien varalle. Kyseessä on myös lapsen terveen kehityksen perusta. Kun tiedämme, että meitä rakastetaan, voimme selviytyä melkein mistä tahansa.
Voimme kuvitella, että pyrkimys menestyä, tulla kuuluisaksi, saada rahaa ja valtaa ovat keinoja, joilla saadaan rakkautta. Kun olen saanut noita asioita, sitten minua rakastetaan ja olen onnellinen. Nuo keinot ovat kuitenkin puutteellisia, koska silloin emme voi tietää, rakastetaanko meitä sellaisina kuin olemme vai noiden asioiden vuoksi.
Ihmeellisintä on pyyteetön lähimmäisenrakkaus, agape, joka ei vaadi mitään toiselta, vaan haluaa antaa sitä hyvää mitä itsellä on. Liitämme usein rakkauden voimakkaaseen tunteeseen, mutta agape on toisenlaista, sillä se perustuu tekoihin. Kun näemme hienoja rakkauden tekoja, se vahvistaa uskoa ihmiseen. Iloitsemme siitä, että on ihmisiä, jotka pystyvät luopumaan omista eduistaan ja tekemään hyvää vaikka kukaan ei sitä koskaan näkisi tai kuulisi. Hienoimmillaan rakkaus näkyy uhrautumisena toisen hyväksi. Nykyaika vieroksuu tällaista, koska kulttuuri korostaa omien etujen valvomista, mutta se ei vähennä uhrautumisen arvoa.
Koska rakkaus ei vaadi, se ei edellytä loputonta uhrautumista muiden hyväksi. Sellainen johtaa uupumiseen ja pahimmillaan altistaa hyväksikäytölle. Aina on niitä, jotka käyttävät hyväntahtoisia ihmisiä hyväkseen. Uhrautuminen ei ole jatkuva rooli tai elämäntapa, vaan oikeaan aikaan ajoitettuja tekoja toisten hyväksi.
On luonnollista odottaa vastarakkautta, koska sen saaminen hoitaa, vahvistaa ja tekee onnelliseksi. Agape voi joillekin riittää, mutta useimmat kaipaavat lähelleen ihmisiä, joita he voivat rakastaa ja jotka rakastavat heitä. Itse asiassa yksi vastavuoroinen suhde riittää tekemään elämästä elämisen arvoista.
Miten ymmärrämme Jeesuksen kehotuksen ”rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi”? Koska suurin osa ihmisistä rakastaa itseään, silloin toisen nostaminen samalle tasolle riittää. Tämän ohjeen pitäisi kumota maailman pahuudesta suurin osa. Koska niin ei näytä käyvän, lähimmäisen rakastaminen jää meiltä monin tavoin vajavaiseksi. Voivathan lähimmäisemme, vaikka naapurimme ja työtoverimme, olla meidän mielestämme kiusankappaleita.
Jos itseään ei rakasta ollenkaan, tuskin on voimia rakastaa muitakaan. Sen vuoksi olemme vastuussa myös itsellemme. On pidettävä huolta itsestään, jotta voimia on riittävästi muiden, jopa niiden hankalien naapurien, rakastamiseen.
Kirjoittaja on psykologian emeritusprofessori, onnellisuustutkija ja tietokirjailija.