Kol­mi­vuo­ti­as lap­sen­lap­se­ni ker­toi su­rul­li­se­na päi­vä­ko­ti­päi­väs­tään. Oli tul­lut rii­taa par­haan ka­ve­rin kans­sa. Oli tö­nit­ty puo­lin ja toi­sin. Mie­li oli sel­väs­ti mur­heel­li­nen. Mum­min sy­lis­sä asi­aa käy­tiin vie­lä uu­des­taan läpi: Pyy­sit­te­kö an­teek­si toi­sil­tan­ne? Ha­la­sit­te­ko? Tu­li­ko pa­rem­pi mie­li? Toi­nen tapa oli­si voi­nut ol­la: An­noit­ko sa­mal­la mi­tal­la ta­kai­sin? Mi­täs ru­pe­si tuup­pi­maan! Muis­ta en­si ker­ral­la is­keä en­sin!

Toi­min­ta rii­ta­ti­lan­tees­sa opi­taan jo päi­vä­ko­ti-iäs­sä. Tai­toa toi­mia ra­ken­ta­vas­ti rii­ta­ti­lan­teis­sa tar­vi­taan elä­män var­rel­la. Jou­dum­me rat­ko­maan ris­ti­rii­to­ja työ­e­lä­mäs­sä, per­he-elä­mäs­sä ja ylei­sem­min yh­teis­kun­nas­sa. Ei­kä ole yh­den­te­ke­vää, mi­ten sen teem­me.  Toi­min­taam­me seu­raa­vat mo­net pie­net sil­mä­pa­rit. Su­ku­pol­vi ker­ral­laan opim­me, mi­ten pal­jon pa­rem­pi on köy­hä komp­ro­mis­si kuin ai­nai­nen rii­ta.

Vii­me ai­koi­na yh­teis­kun­nas­sam­me on he­rät­ty po­la­ri­saa­ti­on ai­heut­ta­maan huo­leen. Omien mie­li­pi­tei­den ja toi­min­ta­ta­po­jen taak­se jä­mäh­de­tään kuin ase­ma­so­taan. Su­ku­pol­vet, jot­ka jou­tui­vat ko­ke­maan so­dan kau­heu­det, ym­mär­si­vät rau­han saa­vut­tua, mi­ten tär­ke­ää on siir­tää vah­vat eri­mie­li­syy­det syr­jään ja pu­hal­taa yh­tei­seen hii­leen: ra­ken­taa yh­teis­kun­taa, jos­sa jo­kai­sel­la on pe­rus­läh­tö­koh­tai­ses­ti mah­dol­li­suus hy­vään elä­mään. Meil­le on an­net­tu hie­no pe­rin­tö, jota toi­vot­ta­vas­ti osaam­me siir­tää myös tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le.

Huo­maan, et­tä yhä use­am­min ajat­te­len toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­sen tär­keyt­tä. Raa­mat­tu ke­hot­taa mei­tä kan­ta­maan tois­tem­me taak­ko­ja, puo­li­soi­ta ke­ho­te­taan kil­pai­le­maan tois­ten­sa kun­ni­oit­ta­mi­ses­sa, ja rii­dat oli­si hyvä rat­kais­ta jo en­nen raas­tu­paa. Toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­ses­ta ra­ken­tuu yh­teys myös yh­teis­kun­nas­sa.

Ai­na em­me voi ol­la sa­man­mie­li­siä. Voim­me ol­la eri­mie­li­siä, mut­ta mei­dän ei tar­vit­se ol­la eri­pu­rai­sia. Toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­sen har­joit­te­lu aloi­te­taan jo päi­vä­ko­din hiek­ka­laa­ti­kol­la. Kun kat­se­lee lap­sia, huo­maa hel­pos­ti, kuin­ka vai­ke­aa on vä­lil­lä luo­pua omas­ta äm­pä­ris­tä tai käy­dä ha­laa­mas­sa so­vin­non mer­kik­si.

Jee­suk­sen an­ta­ma kul­tai­nen sään­tö on toi­vot­ta­vas­ti edel­leen mo­nil­le suo­ma­lai­sil­le tut­tu. Se il­mai­see lä­him­mäi­sen rak­kau­den ja vas­ta­vuo­roi­suu­den pe­ri­aat­teet. Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le.  (Matt. 7:12). Elä­män kou­lu opet­taa, et­tä hiek­ka­la­pi­o­ta ja äm­pä­riä kan­nat­taa lai­na­ta ka­ve­ril­le­kin, vaik­ka hiek­ka­ka­kus­ta tu­li­si­kin hiu­kan eri­lai­nen kuin it­se toi­voit.

Ih­mis­mie­li tar­vit­see har­joi­tus­ta tois­ten kans­sa so­vus­sa elä­mi­seen. Sopu vaa­tii jos­kus usei­ta neu­vot­te­lu­kier­rok­sia, mut­ta se on sen ar­vois­ta. On­nek­si elä­mä tar­joi­lee meil­le har­joi­tus­ta ker­rak­seen.

Kir­joit­ta­ja on Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa