Käsi kuo­le­van kä­des­sä, huu­lil­la vii­mei­nen ru­kous. Ik­ku­nas­ta ulos kat­so­es­sa mie­les­sä ei ole Lou­is Vuit­to­nin ja Guc­cin kä­si­lau­kut tai man­ner­ten vä­li­nen jet­set-elä­mä, vaan ihan ta­val­li­nen ar­ki. Lap­sen kou­luun saat­ta­mi­nen hä­mä­rä­nä tal­vi­aa­mu­na, nak­ki­so­pan keit­tä­mi­nen keit­ti­ös­sä ys­tä­vän is­tu­es­sa vie­res­sä ru­pat­te­le­mas­sa.

Ar­ki­päi­väs­tä on muo­dos­tu­nut uu­si ki­ro­sa­na. Se tun­tuu edus­ta­van ih­mi­sil­le epä­on­nis­tu­mis­ta, huo­nom­muut­ta, ta­val­li­suut­ta. Ja ta­val­li­suus se vas­ta kau­he­aa on­kin! Ta­val­li­nen kel­paa har­voin. Ke­sä­lo­man viet­tä­mi­nen Juu­pa­jo­en mö­kil­lä ei vedä ver­to­ja Niz­zan ran­noil­le saa­ti Mi­la­non syk­keel­le. Ku­kaan ei pos­taa so­meen va­lo­ku­vaa pai­kal­lis­bus­sis­sa is­tu­nees­ta mum­mos­ta, jon­ka kans­sa oli iha­na ru­pa­tel­la nii­tä näi­tä, sil­lä so­meen kel­paa ai­no­as­taan kuva, mis­sä hy­myil­lään yh­des­sä Ale­xan­der Stub­bin kans­sa, vaik­ka to­del­lis­ta koh­taa­mi­ses­ta ei it­se­a­si­as­sa ta­pah­tu­nut kuin sel­fien oton ver­ran.

Ny­kyih­mi­sen pe­rim­mäi­nen on­gel­ma on se, et­tä elä­mys­ten jah­taa­mi­nen ja me­nes­ty­mi­sen so­kea ihai­lu ja ta­voit­te­lu saa­vat ih­mi­sen unoh­ta­maan sen, mitä hä­nel­lä jo on. ”Sinä voit kun vain ha­lu­at”, ”Sinä saa­vu­tat kun vain ku­ro­tat” ovat mant­ro­ja, joi­ta ho­e­taan il­man re­a­lis­mia. Suu­rim­mal­la osal­la meis­tä ei lo­pul­ta ole mah­dol­li­suut­ta vaih­taa For­dia Tes­laan, ei­kä siir­tyä kas­sal­ta pää­mi­nis­te­rik­si. Mut­ta meil­lä on mah­dol­li­suus elää elä­määm­me täs­sä ja nyt.

Täs­sä ja nyt on kui­ten­kin vai­ke­aa. Sen to­dis­taa se, et­tä niin moni ih­mi­nen et­sii jat­ku­vas­ti jo­ta­kin sel­lais­ta, min­kä on jo ta­ju­a­mat­taan löy­tä­nyt. Siir­rym­me työs­tä, kau­pun­gis­ta ja ih­mis­suh­tees­ta toi­seen toi­vo­en, et­tä uu­si al­ku toi­si rau­han. Ko­em­me kai­puu­ta jo­hon­kin enem­pään tai jo­hon­kin pa­rem­paan. Ja tuo kaik­ki ha­lu­a­mi­nen te­kee meis­tä tyy­ty­mät­tö­miä ja rau­hat­to­mia. Jat­ku­va ha­lu­a­mi­nen, jat­ku­va elä­mäm­me ver­tai­lu mui­hin saa mei­dät ko­ke­maan epä­on­nis­tu­mis­ta. Toi­veet ja ta­voit­teet ei­vät täy­ty, elä­mä­ni on ihan ta­val­lis­ta, siis pas­kaa.

Kui­ten­kin, ih­mi­nen voi löy­tää sy­vem­män tar­koi­tuk­sen elä­mäl­leen mil­loin ja mis­sä vain, sil­lä poh­jim­mil­taan se kaik­ki on jo hä­nes­sä. Ta­val­li­ses­sa elä­mäs­sä, ta­val­li­sis­sa ar­jen pie­nis­sä het­kis­sä. Per­heen kans­sa pe­la­tus­sa lau­ta­pe­lis­sä, ke­vy­es­sä il­ta­suu­kos­sa pos­kel­la. Tai­vaal­ta hil­jal­leen pu­toi­le­vis­sa lu­mi­hiu­ta­leis­sa, sau­nan pe­säs­sä rä­ti­se­vis­sä koi­vu­ha­lois­sa.

Moni huo­maa lii­an myö­hään, et­tä on elä­mää suo­rit­ta­es­saan ja pa­rem­man elä­män pe­räs­sä juos­tes­saan me­net­tä­nyt ky­kyn­sä läs­nä­o­loon, ky­kyn­sä naut­ti­mi­seen. Ja kuo­le­man edes­sä, ra­jan yli­tyk­sen ol­les­sa jo kä­sil­lä ih­mi­nen ta­ju­aa, et­tä nau­tin­to oli­kin sii­nä koko ajan, ihan ne­nän edes­sä. Ole­mi­ses­sa, ar­jen elä­mi­ses­sä. Ta­val­li­suu­des­sa. Kuka ko­hot­tai­si mal­jan ta­val­li­suu­del­le?

 Kir­joit­ta­ja on Sveit­sin ul­ko­suo­ma­lais­pap­pi ja sek­su­aa­li­te­ra­peut­ti