Olin vii­den van­ha, kun sain pik­ku­sis­kon. Ris­ti­äi­set jär­jes­tet­tiin kau­niis­sa me­ri­hu­vi­las­sa. Juh­la­het­ken jäl­keen kas­te­pap­pi ja isä­ni ja­loit­te­li­vat ran­ta­tiel­lä. Minä rie­kuin edes­sä ja ta­ka­na. Koin täh­ti­het­ke­ni: yks­kaks pap­pi nos­ti mi­nut har­teil­leen. Olin ai­van myy­ty.

Sit­tem­min juu­ri hän ja muut Por­voon kir­kon­mie­het kä­vi­vät meil­lä ja naa­pu­ri­ta­lois­sa, usein kol­mi­sin, kos­ka kant­to­ri­kin. Lap­set kuu­lui­vat seu­ra­vä­keen ja sai­vat vir­si­kir­jat eteen­sä. Rip­pi­kou­lua edel­tä­vis­sä vir­sien lau­lu­ko­keis­sa ve­din, vai­ku­tuk­sen teh­däk­se­ni, niin täy­sil­lä, et­tä ää­ne­ni sär­kyi. Ri­pil­le pää­syä odo­tin jän­ni­tyk­sel­lä: luu­lin ko­ke­va­ni niin sa­no­tun us­koon­tu­lo­hur­mi­on…

Täy­si-ikä 21 vuot­ta. Pa­ra­hik­si ky­lä­kou­lul­le avau­tui työ­paik­ka. It­se­näi­syys oli iha­naa! Syök­syin kuo­ro­toi­min­taan, opin­to- ja kes­kus­te­lu­pii­rei­hin. Puo­lue- ja kun­nal­lis­po­li­tiik­kaan, ja toki vih­doin myös avi­o­liit­toon. Sii­hen as­ti asuin ja au­toin ko­to­na. Olin 25 vuot­ta.

Kun koit­ti ai­ka saa­da lap­sia, tu­li­kin on­gel­mia. Huo­no­jen uu­tis­ten jäl­keen rien­sin it­kien vih­ki­pap­pim­me luo ja il­moi­tin, et­ten enää voi us­koa. Vas­taus nuh­teet­to­muu­tee­ni oli niin jul­ma. Hän oli neu­vo­ton. Ku­lui mon­ta vuot­ta, joi­na rii­te­lin ju­ma­laa­ni vas­taan. Ra­jo­ja rik­koon­tui. Avi­o­liit­to­kin.

Vai­keim­pia mur­ro­sai­ko­ja hel­pot­ti opin­to­va­paa ja vä­li­mat­ka. Pa­la­sin työ­hö­ni. Aloi­tin il­ta­kou­lun. Lä­he­nin seu­ra­kun­taa. Elä­mä va­kaan­tui. Ju­han­nuk­se­na 1983 as­te­lim­me Por­voon tuo­mi­o­kir­kon käy­tä­vää tu­tun vih­ki­pa­pin eteen. Olin ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­nen, on­nel­li­nen ja nöy­rä.

Han­kim­me va­paa-ajan ko­din Pa­das­jo­el­ta. Vii­si­tois­ta vuot­ta myö­hem­min sii­tä tuli koti meil­le ja ylä­as­tei­käi­sil­le lap­sil­lem­me. (Si­jais­van­hem­muus 1987 teki meis­tä per­heen.) Pe­rus­tin yri­tyk­sen ja sil­lä oli siu­nauk­sen­sa.

En voi ku­vi­tel­la elä­mää­ni il­man kirk­koa ja seu­ra­kun­ta­yh­teyt­tä! Me­ne­tys­ten ja su­run het­ki­nä se on ol­lut kor­vaa­ma­ton. Mo­niin työn­te­ki­jöi­hin on ol­lut lu­jia si­dok­sia. Luot­ta­mus­teh­tä­viä 20 vuo­del­ta, di­a­ko­nis­ta toi­min­taa pal­jon kau­em­min. Lu­ke­mat­to­mia yh­teis­ta­pah­tu­mia yh­dis­tys­ten ja kou­lun kans­sa. Kon­sert­te­ja, juh­lia. Emän­nyyk­siä.

Kir­kos­sa­ni on pal­jon rak­kaut­ta. Su­ruk­se­ni myös ar­mot­to­muut­ta, kau­naa, syr­jin­tää, juo­nit­te­lua, it­sek­kyyt­tä ja epä­ta­sa-ar­voa. Suu­rin kui­ten­kin on rak­kaus, sii­hen luot­ta­en on kaik­ki mah­dol­lis­ta.

Kir­joit­ta­ja on luot­ta­mus­hen­ki­lö ja va­paa­eh­toi­nen Pa­das­jo­el­ta.