Toisi­naan mi­nul­le aras­tel­laan ker­toa elä­män epä­on­nis­tu­mi­sis­ta tai huo­nois­ta va­lin­nois­ta. Pe­lä­tään, et­tä pap­pi pa­hek­suu ja tuo­mit­see. Rip­pi­kou­luun tu­le­va nuo­ri on puo­les­taan pe­län­nyt, et­tä hän­tä ei hy­väk­sy­tä jouk­koon, jos hän on oma it­sen­sä. Yh­teyt­tä kai­paa­va taas on jät­tä­nyt osal­lis­tu­mat­ta seu­ra­kun­nan ti­lai­suu­teen niin ikään tuo­mit­se­mi­sen ja ul­ko­puo­lel­le sul­ke­mi­sen pe­los­sa.

Täl­lai­nen te­kee mi­nut su­rul­li­sek­si. Mi­ten pa­pil­la, seu­ra­kun­nal­la tai kir­kol­la voi ol­la sel­lai­nen mai­ne, et­tä odo­te­taan tuo­mit­se­mis­ta? Ko­ke­mus­ko on osoit­ta­nut pe­lon ai­heel­li­sek­si?

”’Opet­ta­ja, mikä on lain suu­rin käs­ky?’ Jee­sus vas­ta­si: ’Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Tämä on käs­kyis­tä suu­rin ja tär­kein. Toi­nen yh­tä tär­keä on tämä: Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.’” (Matt. 22:36–39.) Jee­suk­sen vas­taus oli rak­kaus. Ei tuo­mit­se­mi­nen, ei pa­hek­su­mi­nen, ei jou­kon ul­ko­puo­lel­le sul­ke­mi­nen, vaan rak­kaus. Jee­sus ei tul­lut maa­il­maan sitä tuo­mit­se­maan vaan pe­las­ta­maan sen.

Saan työs­ken­nel­lä hy­vin mo­ni­kult­tuu­ri­sis­sa ja -us­kon­toi­sis­sa op­pi­lai­tok­sis­sa. Kun ta­po­ja ja us­kon­to­ja on lu­ke­mat­to­mia, tu­lee en­tis­tä tär­ke­äm­mäk­si löy­tää se kaik­kia yh­dis­tä­vä ydin. Ydin, jon­ka va­ras­sa on mah­dol­lis­ta elää yh­des­sä hy­vää ja tur­val­lis­ta ar­kea. Se on rak­kaus.

Me ih­mi­set olem­me seu­ra­kun­ta ja kirk­ko tääl­lä maan pääl­lä. Sik­si nämä yh­tei­söt ovat epä­täy­del­li­siä. Ai­na ei osa­ta toi­mia oi­kein, vaik­ka tah­toa oli­si. Sa­ma­nai­kai­ses­ti juu­ri in­hi­mil­li­syys ja rik­ki­näi­syys on kau­nis­ta ja ai­toa. Me saam­me yh­des­sä ope­tel­la ra­kas­ta­mis­ta.

Jos me ra­kas­tam­me Ju­ma­laa, me tah­dom­me toi­mia Hä­nen oh­jei­den­sa ja esi­merk­kin­sä mu­kaan. Jos me ra­kas­tam­me ih­mi­siä lä­hel­läm­me, me tah­dom­me heil­le vain hy­vää ja ym­mär­räm­me myös hei­dän ole­van Ju­ma­lan rak­kau­den koh­tei­na. Jos me ra­kas­tam­me it­se­äm­me, us­kom­me ole­vam­me rak­kau­den ar­voi­sia nii­den omien epä­on­nis­tu­mis­tem­me kans­sa ja omis­ta huo­nois­ta va­lin­nois­tam­me huo­li­mat­ta.

Voim­me yh­des­sä ja jo­kai­nen omal­la pai­kal­lam­me osoit­taa seu­ra­kun­nan ole­van jo­ta­kin, jos­ta tu­lee en­sim­mäi­se­nä mie­leen rak­kaus, hy­väk­syn­tä, ys­tä­vyys ja ar­mo.

Kir­joit­ta­ja on op­pi­lai­tos­pap­pi Kou­lu­tus­kes­kus Sal­pauk­ses­sa, LAB-am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa ja LUT-yli­o­pis­tos­sa.