Some on aikakautemme myrkky
Istun junassa ja annan katseeni kiertää vaunun matkustajissa. Vanhus istuu hiljaa, katselee ikkunasta ulos. Hänen vieressään kolme teini-ikäistä skrollaa puhelimiaan. Ymmärrän heidän matkustavan yhdessä vasta silloin, kun juna pysähtyy määränpäähän, ja vanhus pyytää nimeltä yhtä nuorista ottamaan kassinsa.
Syön ravintolassa ystäväni kanssa. Juttelemme Jumalasta, seksistä ja elämästä. Havahdumme hiljaisuuteen vasta tutkiessamme jälkiruokalistaa. Ympärillämme istuu kyllä ihmisiä, pääosin pariskuntia, mutta he ovat syventyneet puhelimiinsa. Välillä joku nostaa hetkeksi katseensa, näyttää toiselle jotakin puhelimen näytöltä. Toinen pyörittelee spagettia haarukan ympärille ja vastaa hajamielisesti oman ruutunsa takaa.
Psykologi Jonathan Haidt on todennut, että some on aikakautemme myrkky. Somen myötä käsiin ovat räjähtäneet nuorten mielenterveysongelmat, itsemurhatilastot, nettiporno, kiusaaminen ja parisuhdeongelmat. Haidtin mukaan vanhemmat suojelevat lapsiaan liikaa todellisessa, fyysisessä maailmassa, ja aliarvioivat lasten suojelemisen tarvetta netin synnyttämässä villissä lännessä. Itse asiassa Z-sukupolvesta on tullut historiamme ensimmäinen sukupolvi, joka on käynyt murrosiän läpi taskussaan portaali, joka on kutsunut heidät pois läheisistä ihmissuhteista ja työntänyt heidät vaihtoehtoiseen maailmankaikkeuteen, joka on riippuvuutta aiheuttava, epävakaa ja pohjimmiltaan lapsille ja nuorille sopimaton.
Itse ajattelen, että some on myös yksi aikamme suurimmista yksinäisyyden aiheuttajista. Kun ihminen suuntaa katseensa toisen ihmisen ohitse, johonkin virtuaaliseen ja epätodelliseen, ei ihminen pysähdy enää näkemään, kuuntelemaan eikä koskettamaan toista. Ihminen ei pysähdy tuntemaan, ihminen ei pysähdy rakastamaan.
Aatamin luotuaan Jumala totesi: ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Kuvaan astui mukaan Eeva. Ihmisellä oli nyt Jumalan lisäksi suhde toiseen ihmiseen. Osasimmeko joskus hoitaa tuon suhteen paremmin? Vai oliko niin, että suhteet muuttuivat epämääräiseksi säädöksi jo kauan sitten? Jo silloin, kun Eeva ojensi omenan Aatamille, kun mies ja nainen kokivat toistensa edessä häpeää tajutessaan olevansa alasti?
Yksinäisyys suhteessa toiseen, yksinäisyys ystävien keskellä ja yksinäisyys parisuhteessa, ovat kenties pahinta mahdollista yksinäisyyttä. Olla toisen kanssa, mutta olla silti yksin. Kokea olevansa näkymätön. Hävitä ruudulle, hävitä muutamille hassuille peukutuksille, joita kukaan ei huomenna muista antaneensa. Unohtua tuijottamaan yksinään junan ikkunasta, unohtua ravintolan pöytään, vaikka toinen ihminen on siinä ihan vieressä, käsivarren mitan päässä.
Mitä jos juuri nyt päättäisimme, että meitä kiinnostavat enemmän todellinen elämä ja suhteessa eläminen kuin suhteiden epätodelliset korvikkeet? Mitä jos juuri tänään jättäisimme puhelimet kotiin, ja kohtaisimme matkamme varrelle sattuvat todelliset ihmiset?
Kirjoittaja on Sveitsin ulkosuomalaispappi ja seksuaaliterapeutti