Tyt­tä­re­ni täyt­ti juu­ri kah­dek­san­tois­ta vuot­ta. Hän lu­kee par­hail­laan his­to­ri­an yli­op­pi­las­ko­et­ta var­ten. Eh­kä nuo kak­si asi­aa yh­des­sä sai­vat hä­net miet­ti­mään oman elä­män­sä vuo­sien si­joit­tu­mis­ta lä­hi­his­to­ri­aan. Vä­hän su­rul­li­se­na hän to­te­si syn­ty­neen­sä huo­noon ai­kaan. Pääl­le vyö­ryy il­mas­ton­muu­tos. Ko­ro­na­vuo­det tun­tui­vat nuo­ren elä­mäs­sä pie­nel­tä ikui­suu­del­ta. Ja nyt on vie­lä sota nur­kan ta­ka­na.

Hä­nen ar­vi­on­sa ei eh­kä kes­tä lä­hem­pää his­to­ri­al­lis­ta ver­tai­lua, mut­ta se on hä­nen ko­ke­muk­sen­sa ja sik­si tosi.

Ei ih­me, et­tä nuo­ria ah­dis­taa. Äi­din­kin sy­dän­tä kyl­mää tämä maa­il­ma, jos­sa nuo­rem­me kas­va­vat ai­kui­sik­si. Olen pal­jon miet­ti­nyt, mi­ten pi­tää yl­lä toi­voa toi­vot­to­muu­des­sa. Yk­si vas­taus vi­lah­ti so­tau­u­tis­ten vir­ras­sa, kun uu­ti­nen py­säh­tyi het­kek­si uk­rai­na­lai­sel­le yli­o­pis­to­kam­puk­sel­le. Opis­ke­lu oli kes­key­tet­ty ja kam­pus muu­tet­tu ti­lak­si, jos­sa nuo­ret te­ki­vät kai­ken­lai­sia käy­tän­nön asi­oi­ta aut­taak­seen kär­si­viä ih­mi­siä so­dan kes­kel­lä. Yk­si nuo­ris­ta to­te­si, et­tä tämä aut­taa hän­tä säi­lyt­tä­mään toi­von.

Eli tee jo­tain konk­reet­tis­ta, vaik­ka ihan pien­tä­kin, sil­loin­kin, kun kaik­ki näyt­tää peit­ty­vän epä­mää­räi­seen su­muun. Yk­si ih­mi­nen ei voi pe­las­taa koko maa­il­maa, mut­ta kun moni te­kee jo­tain, pal­jon hy­vää ta­pah­tuu.

Paas­to kut­suu nos­ta­maan kat­seen it­ses­tä­ni ih­mi­siin ja luo­ma­kun­taan ym­pä­ril­lä­ni. Mil­lä konk­reet­ti­sil­la kei­noil­la voin li­sä­tä hy­vää täs­sä maa­il­mas­sa?

Toi­nen kei­no, joka it­sel­le­ni on tul­lut en­tis­tä tär­ke­äm­mäk­si, on ru­kous. Hä­tään­ty­mi­nen, pel­ko ja la­maan­nus ovat in­hi­mil­li­siä re­ak­ti­oi­ta maa­il­man ja oman elä­män myl­ler­rys­ten kes­kel­lä. Sa­mal­la ne saa­vat ru­koi­le­maan. Kun tur­val­li­suu­den tun­ne järk­kyy, Ju­ma­la tur­va­paik­ka­na, lin­na­na, muu­ri­na ja kil­pe­nä tuo toi­voa.

Ru­kous ei ole pii­lou­tu­mis­ta ei­kä sil­mien sul­ke­mis­ta to­si­a­si­oil­ta. Paas­to kut­suu ru­koi­le­maan sil­mät au­ki. Ru­kouk­ses­sa jä­tän Ju­ma­lan hoi­toon kai­ken sen, mitä ym­pä­ril­lä­ni näen. Huo­kai­le­mal­la ja huu­ta­mal­la. Ru­kous on myö­tä­tun­toa. Ru­kous on rak­kau­den teko. Ru­kouk­sen sa­lai­suus on sii­nä, et­tä kan­nan ru­kouk­ses­sa toi­sia, mut­ta tu­len myös it­se kan­ne­tuk­si.

Kir­joit­ta­ja on Hei­no­lan seu­ra­kun­nan pap­pi.