Suo­men evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­sen kir­kon stra­te­gi­as­sa to­de­taan: ”Kir­kon ovet ei­vät voi ol­la ke­nel­le­kään kiin­ni.” Jään poh­ti­maan, mitä tämä avoi­muus tar­koit­taa. Ta­voit­teen edes­sä em­me saa la­kais­ta ma­ton al­le sitä to­si­a­si­aa, et­tä avoi­muu­den vaa­ti­mus on mo­nin ta­voin ih­mi­siä haas­ta­va.

Kuu­len usein ih­mis­ten pu­hu­van kir­kos­ta hen­gel­li­se­nä ko­ti­na. Kris­ti­tyil­le on kui­ten­kin eri­tyi­sen tär­ke­ää teh­dä ero seu­ra­kun­nan ja ko­din vä­lil­lä. Seu­ra­kun­ta ei ole en­si­si­jai­ses­ti paik­ka, jon­ka jo­kai­nen voi­si sää­tää mah­dol­li­sim­man ris­ti­rii­dat­to­mak­si ja it­sel­leen so­pi­vak­si. Em­me ko­koon­nu yh­teen en­si­si­jai­ses­ti löy­tääk­sem­me tur­vaa sa­man­mie­li­sis­tä ih­mi­sis­tä.

Jos kirk­ko on kai­kil­le avoin, se on myös paik­ka, jos­sa väis­tä­mät­tä koh­taan ih­mi­siä, joi­ta en ym­mär­rä ja jot­ka är­syt­tä­vät. Täs­sä han­ka­las­sa koh­taa­mi­ses­sa olen sil­lä pai­kal­la, jol­la Ju­ma­la ha­lu­aa, et­tä olen. Vaik­ka yh­teys on rik­ki­näi­nen, juu­ri sii­nä pii­lee kris­til­li­sen elä­män ydin. Seu­ra­kun­nas­sa teh­tä­väm­me on kan­taa tois­tem­me taak­ko­ja, ru­koil­la vi­ha­mies­tem­me puo­les­ta ja suos­tua tu­le­maan it­se pie­nem­mik­si. ”Hä­nen on tul­ta­va suu­rem­mak­si, mi­nun pie­nem­mäk­si” (Joh. 3:30).

Kirk­ko­ti­lan kes­kei­sin ele­ment­ti on alt­ta­ri. Tie sin­ne on vai­kea, se vie mi­nut ka­tu­muk­sen läpi. Tuon alt­ta­ril­le voi­mat­to­muu­te­ni an­taa an­teek­si, ky­vyt­tö­myy­te­ni ol­la sy­dä­mes­sä­ni avoin. Alt­ta­ril­la an­nan Ju­ma­lal­le tä­män taa­kan. Luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­la si­too mei­dät yh­teen. Alt­ta­ril­la voin tun­tea nä­ky­mät­tö­mät säi­keet, jot­ka te­ke­vät meis­tä Kris­tuk­sen ruu­miin.

Voi­sim­me­ko aja­tel­la kirk­koa ko­din si­jaan au­ti­o­tu­pa­na. Ma­ja­paik­ka­na, jota koh­ti kul­jem­me erä­maas­sa. Kun avaan sun­nun­tai­na oven, näen sään ko­et­te­le­mia kas­vo­ja. Pen­kis­sä iä­käs rou­va ker­too kii­tol­li­se­na, kuin­ka on vie­lä jak­sa­nut nous­ta yli kir­kon­mä­en. Alt­ta­ri­kaa­rel­la kyy­ne­leet vie­ri­vät. Vas­taan tu­lee myös va­el­ta­jia, joi­den as­kel on tar­mo­kas ja hymy lois­taa kau­as. Vaik­ka tupa tar­jo­aa suo­jaa, yh­tei­nen teh­tä­väm­me ei ole siel­lä, vaan maa­il­mas­sa. Va­el­lus jat­kuu, ja mei­dät lä­he­te­tään et­si­mään maas­toon ek­sy­nei­tä, Kris­tuk­sen valo mu­ka­nam­me.

”Ta­voi­tel­kaa rau­haa kaik­kien kans­sa ja pyr­ki­kää py­hi­tyk­seen, sil­lä il­man sitä ei ku­kaan ole nä­ke­vä Her­raa” (Hepr. 12:14).

Kir­joit­ta­ja on Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­ta­pas­to­ri.