Kuva on pai­nu­nut mie­len so­puk­kaa­ni niin sel­ke­ä­nä, et­tä näen sen täs­sä het­kes­sä, siu­naus­kap­pe­liin ko­koon­tu­neen jou­kon kes­kel­lä. Kak­si las­ta kul­ke­mas­sa pit­kin hor­ju­vaa sil­taa yli vir­ran. En­ke­li on hei­dän ta­ka­naan. Kä­ten­sä en­ke­li on le­vit­tä­nyt las­ten suo­jak­si. Sama kuva sa­noi­na ja sä­ve­li­nä: ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie, vaan iha­na en­ke­li ko­ti­hin vie.” Van­ha kris­til­li­nen aja­tus on, et­tä jo­kai­sen mat­kas­sa kul­kee oma suo­je­lu­sen­ke­li.

Odot­ta­mat­ta lap­sen ky­sy­mys py­säyt­tää ei­kä jätä mi­nua rau­haan tu­le­vi­na päi­vi­nä. Nuk­kui­ko suo­je­lus­en­ke­li, kun tär­keä ja ra­kas ih­mi­nen kuo­li ai­van yl­lät­tä­en? Nuk­ku­vat­ko ja vä­sy­vät­kö suo­je­lu­sen­ke­lit­kin, jos niil­lä on lii­kaa töi­tä?

En tie­dä, vä­sy­vät­kö en­ke­lit, jos työ­vuo­rol­le tu­lee lii­kaa pi­tuut­ta ei­kä tuu­raa­jaa löy­dy. Sil­ti pa­nen toi­vo­ni po­luil­la­ni sii­hen, et­tä Psal­min kir­joit­ta­ja on oi­ke­as­sa sa­no­es­saan: ”Her­ra ei an­na si­nun jal­ka­si hor­jua, vä­sy­mät­tä hän var­je­lee. Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Is­ra­e­lin tur­va (Ps. 121).”

Kak­si poi­kaa kan­ta­mas­sa paa­reil­la haa­voit­tu­nut­ta en­ke­liä. Hugo Sim­ber­gin teos löy­tyy Tam­pe­reen tuo­mi­o­kir­kon leh­te­ris­tä. Kun Sim­ber­gil­tä it­sel­tään ky­syt­tiin, mitä hän tah­toi te­ok­sel­laan sa­noa, hän ei suos­tu­nut sitä se­lit­tä­mään. Hän to­te­si vain, et­tä se oli hä­nel­le tär­keä. En­sim­mäi­sen ver­si­on te­ok­ses­ta Sim­berg maa­la­si ol­les­saan toi­pi­laa­na sai­raa­las­sa.

Jo­kai­nen on vuo­rol­laan haa­voit­tu­nut ja heik­ko. Ih­mi­sen osa on sama. En­ke­lik­si ei tar­vit­se yl­tää. Riit­tää, et­tä on ihan vaan ih­mi­nen. Sel­lai­se­na­kin pys­tyn kan­ta­maan ja kan­nat­te­le­maan tois­ta, kun hän sitä tar­vit­see. Koh­ta on mi­nun vuo­ro­ni. Niin elä­mä­ni alus­sa kuin lo­pus­sa­kin toi­set kan­ta­vat mi­nua. Van­ha ru­kous kos­ket­taa: ”Pyhä Ju­ma­la, si­nun py­hät en­ke­li­si kan­ta­koot hä­net au­tu­ait­ten jouk­koon.”

Kuva en­ke­liä kan­ta­vis­ta po­jis­ta vie aja­tuk­se­ni omaan kirk­koo­ni. Haa­voit­tu­nut kan­ne­taan tur­vaan. Kaik­ki haa­vat ei­vät ajas­sa pa­ra­ne, sil­ti haa­voit­tu­neet kan­ta­vat toi­si­aan. Je­sa­ja kir­joit­taa Mes­si­aas­ta, joka on ”haa­voi­tet­tu mei­dän rik­ko­mus­tem­me täh­den”. Kir­kos­sa ja seu­ra­kun­nas­sa haa­voi­tet­tu Kris­tus kan­taa ja an­taa tur­van. Hän kan­taa mi­nua sil­loin, kun en­ke­lit nuk­ku­vat.

Kir­joit­ta­ja on Hei­no­lan kirk­ko­her­ra.