Lap­si pu­ris­taa kä­det nyrk­kiin ja huu­taa tur­hau­tu­nee­na. Kyy­ne­leet va­lu­vat pit­kin pu­nai­sia pos­kia. Päi­vä on ol­lut tou­hu­kas ja il­lal­la on haas­ta­vaa rau­hoit­tua yö­u­nil­le. Il­ta­sa­tu­kir­jaa on vai­kea va­li­ta. ”Äi­ti ei nyt jak­sai­si odo­tel­la kau­aa, va­lit­se nyt jo­tain, ihan mitä sä ha­lu­at”, to­te­an vä­sy­nee­nä. Lap­si louk­kaan­tuu ja li­sää kier­rok­sia: ”Mä en ha­lua ihan mitä mä ha­lu­an!”

En mi­nä­kään ai­na ha­lua kaik­kea, mitä kek­sin ha­lu­ta. Mo­nen­lai­set haa­veet ja toi­veet täyt­tä­vät aja­tuk­set, mut­ta en voi tie­tää, mit­kä niis­tä ovat ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sia. Mikä on tär­ke­ää ja mikä on vain ohi­me­ne­vää? Elä­mäs­sä on mo­nen­lai­sia hou­ku­tuk­sia ja vai­hei­ta. On vai­keuk­sia, jot­ka tu­le­vat yl­lät­tä­en etee­ni. Eri­tyi­sen vai­ke­aa on pyy­tää apua. Jo­ten­kin pi­täi­si kai pär­jä­tä it­se. On hel­pom­pi an­taa mui­den aja­tel­la, et­tä pär­jään kyl­lä.

Ar­jen vaa­ti­muk­set saa­vat jos­kus pään pyö­räl­le. Eh­kä sik­si Jee­sus sa­noo­kin: ”Tei­dän Isän­ne kyl­lä tie­tää mitä te tar­vit­set­te, jo en­nen kuin olet­te hä­nel­tä pyy­tä­neet­kään.”

Ju­ma­la tie­tää myös ne sa­lai­set toi­veet ja ki­pe­ät asi­at. Hän tie­tää mitä kai­paan, vaik­ka en kaik­kea us­kal­tai­si edes sa­noa ää­neen. Ju­ma­la tie­tää pa­rem­min kuin minä mitä tar­vit­sen ja hän vas­taa ru­kouk­seen omal­la ta­val­laan. Ei vält­tä­mät­tä ku­ten toi­voi­sin, mut­ta oman tah­ton­sa mu­kaan. En sitä ai­na ym­mär­rä, mut­ta luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­lan ar­mo kan­taa kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa.

Lo­pul­ta lap­si kä­per­tyy kai­na­loo­ni ja si­lit­tää pie­nil­lä kä­sil­lään sor­mi­a­ni. Lu­em­me Muu­mien seik­kai­luis­ta ja lo­pul­ta lai­tam­me kä­det ris­tiin. Me kii­täm­me päi­väs­tä ja pyy­däm­me siu­naus­ta kai­kil­le lä­hei­sil­le. Lu­et­te­lem­me nii­tä lä­hei­siä, joi­ta juu­ri tä­nään ha­lu­am­me muis­taa ru­kouk­ses­sa.

Lis­taan tu­lee toi­si­naan myös ne lä­hei­set, joi­ta nä­em­me vain har­voin. He ovat sil­ti lap­sen mie­les­sä, ja hän ha­lu­aa, et­tä en­ke­lit var­je­le­vat hei­tä­kin. Pää­täm­me il­ta­ru­kouk­sen Isä mei­dän -ru­kouk­seen. Se on tut­tu ja tur­val­li­nen. Lap­si pu­ris­taa kät­tä­ni ja jo­kin sy­dä­mes­sä­ni lii­kah­taa niin, et­tä huo­maan, et­tä minä tai­dan tar­vi­ta tä­nään yh­teis­tä il­ta­het­keä enem­män kuin hän. ”Tei­dän Isän­ne kyl­lä tie­tää mitä te tar­vit­set­te, jo en­nen kuin olet­te hä­nel­tä pyy­tä­neet­kään”. (Matt.6:8.)

Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan var­hais­kas­va­tuk­sen pas­to­ri.