Ih­mi­nen on poh­ti­nut jo vuo­si­tu­han­sien ajan elä­män mie­lek­kyyt­tä ja mo­nia mui­ta vai­kei­ta ky­sy­myk­siä, jos­ta Saar­naa­jan kir­ja on hie­no esi­merk­ki. Nuo Saar­naa­jan poh­dis­ke­lut voi tul­ki­ta pes­si­mis­mi­nä, tur­ha­na va­lit­ta­mi­se­na ja ky­se­ly­nä, mut­ta näi­den ky­sy­mys­ten tor­ju­mi­nen kiel­tää sa­mal­la sen, mikä on ih­mi­syy­den ydin. Ih­mi­sel­lä on kyky ja oi­keus ih­me­tel­lä omaa ole­mas­sa­o­lo­aan ja tar­koi­tus­taan.

Yk­si koh­ti käy­vä ky­sy­mys kuu­luu: ra­kas­taa­ko mi­nua ku­kaan? Ra­kas­taa­ko joku mi­nua huo­li­mat­ta sii­tä mil­lai­nen olen? Rak­kau­den ko­ke­mi­nen on pa­ras suo­ja pa­ho­jen päi­vien va­ral­le. Ky­sees­sä on myös lap­sen ter­veen ke­hi­tyk­sen pe­rus­ta. Kun tie­däm­me, et­tä mei­tä ra­kas­te­taan, kes­täm­me mo­nen­lai­sia vas­tuk­sia ja vas­toin­käy­mi­siä.

Voim­me ku­vi­tel­la, et­tä me­nes­tys, kuu­lui­suus, raha ja val­ta ovat kei­no­ja, joil­la saa­daan myös rak­kaut­ta. Kun olen saa­nut noi­ta asi­oi­ta, sit­ten mi­nua ra­kas­te­taan ja olen on­nel­li­nen. Nuo kei­not ovat kui­ten­kin va­ja­vai­sia, kos­ka sil­loin em­me voi tie­tää, ra­kas­te­taan­ko mei­tä sel­lai­si­na kuin olem­me vai noi­den asi­oi­den vuok­si.

Ih­meel­li­sin­tä on pyy­tee­tön lä­him­mäi­sen­rak­kaus, aga­pe, joka ei vaa­di mi­tään toi­sel­ta, vaan ha­lu­aa an­taa sitä hy­vää, mitä vain pys­tyy an­ta­maan.

Lii­täm­me usein rak­kau­den voi­mak­kaa­seen tun­tee­seen, mut­ta aga­pe on toi­sen­lais­ta, sil­lä se pe­rus­tuu te­koi­hin. Kun nä­em­me hie­no­ja rak­kau­den te­ko­ja, se vah­vis­taa us­koa ih­mi­seen. Iloit­sem­me sii­tä, et­tä on ih­mi­siä, jot­ka pys­ty­vät luo­pu­maan omis­ta eduis­taan ja te­ke­mään hy­vää, vaik­ka ku­kaan ei sii­tä kos­kaan nä­ki­si tai kuu­li­si. Hie­noim­mil­laan rak­kaus nä­kyy uh­rau­tu­mi­se­na toi­sen hy­väk­si. Ny­ky­ai­ka vie­rok­suu täl­lais­ta, kos­ka kult­tuu­ri ko­ros­taa omien etu­jen et­si­mis­tä ja val­vo­mis­ta.

Kos­ka rak­kaus an­taa ei­kä vaa­di, se ei tar­koi­ta lo­pu­ton­ta uh­rau­tu­mis­ta mui­den hy­väk­si. Sel­lai­nen joh­taa uu­pu­mi­seen ja pa­him­mil­laan al­tis­taa hy­väk­si­käy­töl­le. Ai­na on nii­tä, jot­ka käyt­tä­vät hy­vän­tah­toi­sia ih­mi­siä hy­väk­seen. Uh­rau­tu­mi­nen ei ole jat­ku­va roo­li tai elä­män­ta­pa, vaan oi­ke­aan ai­kaan ajoi­tet­tu­ja te­ko­ja tois­ten hy­väk­si.

On luon­nol­lis­ta odot­taa vas­ta­rak­kaut­ta, kos­ka sen saa­mi­nen hoi­taa, vah­vis­taa ja te­kee on­nel­li­sek­si. Aga­pe voi riit­tää mo­nil­le, mut­ta useim­mat kai­paa­vat lä­hel­leen ih­mi­siä, joi­ta he voi­vat ra­kas­taa ja jot­ka ra­kas­ta­vat hei­tä. It­se asi­as­sa yk­si vas­ta­vuo­roi­nen suh­de riit­tää te­ke­mään elä­mäs­tä elä­mi­sen ar­vois­ta.

Mi­ten ym­mär­räm­me Jee­suk­sen ke­ho­tuk­sen "ra­kas­ta lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si"?  Kos­ka suu­rin osa ih­mi­sis­tä ra­kas­taa it­se­ään, sil­loin toi­sen nos­ta­mi­nen sa­mal­le ta­sol­le riit­tää. Tä­män oh­jeen nou­dat­ta­mi­nen voi­si ku­mo­ta maa­il­man pa­huu­des­ta suu­rim­man osan. Niin ei näy­tä käy­vän, sil­lä lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen on va­ja­vais­ta niin kuin kaik­ki muu­kin ih­mi­se­lä­mäs­sä. Jos it­se­ään ei ra­kas­ta ol­len­kaan, tus­kin on voi­mia ra­kas­taa mui­ta­kaan. Sen vuok­si olem­me vas­tuus­sa myös it­sel­lem­me. On pi­det­tä­vä huol­ta it­ses­tään, jot­ta on riit­tä­väs­ti voi­mia rak­kau­den vaa­li­mi­seen.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.