Te­ke­vät­kö nii­tä pa­hat ih­mi­set, kos­ka he ovat luon­nos­taan pa­ho­ja? En­tä jos olem­me it­se rik­ki­näi­siä ih­mi­siä ja alt­tii­ta te­ke­mään pa­haa? Olem­me tai­ta­via se­lit­tä­mään pa­ho­ja te­ko­jam­me. Va­paut­ta­vat­ko nämä se­li­tyk­set vas­tuus­ta? Ei, sil­lä olem­me kaik­ki teh­neet pa­ho­ja te­ko­ja, jopa sel­lai­sia, jois­ta olem­me ko­ke­neet hä­pe­ää ja syyl­li­syyt­tä.

Sana pe­ri­syn­ti kuu­los­taa ah­dis­ta­val­ta. Se tar­koit­taa suun­nil­leen sa­maa kuin bi­o­lo­gien ku­vaus it­sek­käis­tä gee­neis­tä. Ku­kaan ei voi kiel­tää osuut­taan maa­il­mas­sa val­lit­se­vaan pa­huu­teen. Myös so­si­aa­lip­sy­ko­lo­git ovat ku­van­neet pa­huu­den luon­nol­li­suut­ta. Psy­ko­lo­gi Phi­lip Zim­bar­do pel­kis­tää tä­män tai­pu­muk­sen pa­huu­teen kir­joit­ta­mal­la näin ty­lys­ti: ”Sinä voi­sit ol­la mi­nun mur­haa­ja­ni ja minä si­nun mur­haa­ja­si." So­si­aa­lip­sy­ko­lo­git ei­vät ota kan­taa ih­mi­sen pe­ru­so­le­muk­seen, mut­ta ko­ros­ta­vat ih­mi­sen luo­mien ti­lan­tei­den joh­ta­van pa­hoi­hin te­koi­hin. (Tä­hän te­kee mie­li sa­noa: ti­lan­teet ei­vät luo it­se­ään, vaan ih­mi­nen ne­kin te­kee.)

Ih­mi­syy­teen kuu­lu­va oi­keu­den vaa­ti­mus joh­taa usein syyl­lis­ten ja syn­ti­puk­kien et­sin­tään. Oi­keus vaa­tii, et­tä syyl­li­nen löy­tyy ja et­tä hän­tä ran­gais­taan. Tämä syyl­lis­ten löy­tä­mi­sen vaa­ti­mus kui­ten­kin laa­je­nee her­käs­ti ko­ko­nai­siin ih­mis­ryh­miin. Sii­tä ih­mis­kun­nan his­to­ria ker­too ka­rua ja jul­maa ta­ri­naa. Maa­il­ma ja­kau­tuu hel­pos­ti hy­viin ja pa­hoi­hin, joi­den vä­lil­lä on syvä kui­lu. Nuo pa­hat ovat mil­loin juu­ta­lai­sia, ara­be­ja, nat­se­ja, kom­mu­nis­te­ja, ka­pi­ta­lis­te­ja, maa­han­muut­ta­jia tai vain hiu­kan toi­sen­nä­köi­siä kuin me.

Pe­ri­syn­nin tar­koi­tus on osoit­taa, et­tä tuol­lai­sia ja­ko­ja ei voi­da teh­dä. Hy­vän ja pa­han to­del­li­nen raja kul­kee jo­kai­sen si­säl­lä. Jo­kai­ses­sa on hyvä ja paha puo­li. Tä­män to­si­a­si­an tor­ju­mi­nen joh­taa joko nä­ke­myk­seen, et­tä pa­haa ei oi­ke­as­ti ole­kaan tai sit­ten se vaa­tii ih­mis­ten ja­ka­mi­sen hy­viin ja pa­hoi­hin. Jopa pa­hoik­si ku­va­tuis­sa ih­mi­sis­sä on jo­ta­kin hy­vää ja hy­vis­sä jo­ta­kin pa­haa. Myös Hit­le­ris­sä ja Sta­li­nis­sa oli jo­ta­kin hy­vää, kos­ka pa­han ja hy­vän raja kul­kee jo­kai­sen ih­mi­sen si­säl­lä. Se ei tie­ten­kään tar­koi­ta sitä, et­tä näi­den kah­den hen­ki­lön jul­mia te­ko­ja pi­täi­si sen vuok­si vä­hä­tel­lä. Hei­dän te­kon­sa oli­vat hir­vit­tä­vän pa­ho­ja.

Tai­pu­mus­ta teh­dä jako hy­viin ja pa­hoi­hin – usein mei­hin ja mui­hin – ku­vas­taa Yh­dys­val­tain kan­sal­li­sen ki­vää­riyh­dis­tyk­sen pu­heen­joh­ta­jan nä­ke­mys. Hän pel­kis­ti mus­ta­val­koi­sen kä­si­tyk­sen­sä näin: ”Ai­noa, mikä py­säyt­tää pa­han mie­hen on hyvä mies ase kä­des­sä.” Tämä on jär­kyt­tä­vä mie­li­pi­de ja ker­too sii­tä, mi­ten sy­vään juur­tu­nut täl­lai­nen mus­ta­val­koi­nen jako voi ol­la.

Ih­mi­sel­lä on bi­o­lo­gi­nen tai­pu­mus erot­taa mei­dät muis­ta tai niis­tä. So­si­aa­lip­sy­ko­lo­gis­sa tut­ki­muk­sis­sa on ha­vait­tu, et­tä ai­van mie­li­val­tai­set ryh­mä­ja­ot voi­vat joh­taa vas­ta­koh­tai­suuk­sien syn­tyyn. Ky­sees­sä on omi­nai­suus, joka on aut­ta­nut ih­mis­tä sel­viy­ty­mään, mut­ta sen kään­tö­puo­le­na on eri­lai­sik­si ko­et­tu­jen ih­mis­ten tor­ju­mi­nen. Tämä ih­mis­ten erot­te­lu hy­viin ja pa­hoi­hin on asia, jota vas­taan on jat­ku­vas­ti tais­tel­ta­va. Se ei tie­ten­kään tar­koi­ta, et­tä pa­hat teot jä­tet­täi­siin huo­mi­ot­ta ja ran­kai­se­mat­ta. Se tar­koit­taa kui­ten­kin suur­ta va­ro­vai­suut­ta pa­han lei­man käy­tös­sä ja omas­sa it­ses­sä pii­le­vän pa­huu­den tun­nis­ta­mis­ta ja pa­ran­nuk­sen te­koa.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.