Jee­sus jär­jes­ti kuu­li­joil­leen yl­lä­tyk­sen toi­sen­sa jäl­keen. Hel­pos­ti unoh­dam­me, et­tä sil­loin elet­tiin pat­ri­ar­kaa­li­ses­sa yh­tei­söl­li­ses­sä kult­tuu­ris­sa. Jee­suk­sen teot ei­vät enää sa­mal­la ta­val­la yl­lä­tä tasa-ar­voa ko­ros­ta­vas­sa yk­si­lö­kes­kei­ses­sä kult­tuu­ris­sa. Jee­sus ku­va­si Tuh­laa­ja­po­jan isän juok­se­mas­sa poi­kaan­sa vas­taan. Se oli jo vii­tan­kin ta­kia vai­ke­a­ta ei­kä muu­ten­kaan so­pi­nut tuon ajan kult­tuu­riin. Eten­kin va­rak­kaat isät oli­vat ar­vok­kai­ta mie­hiä, joi­ta kan­net­tiin tai ai­na­kin saa­tet­tiin jou­kol­la. Poi­kaan­sa vas­taan juok­se­vaa isää var­mas­ti ih­me­tel­tiin. Voi­ko isä to­del­la ol­la noin ar­me­li­as?

Jee­sus ei vain yl­lät­tä­nyt, vaan myös jär­kyt­ti. Sel­lai­nen oli sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen koh­taa­mi­nen kai­vol­la. Mies ei voi­nut pu­hu­tel­la vie­ras­ta nais­ta, ei var­sin­kaan sa­ma­ri­a­lais­ta nais­ta. Mitä mah­toi­vat tuon ajan ih­mi­set aja­tel­la? Meis­tä koh­taa­mi­nen tun­tuu ai­van luon­nol­li­sel­ta. Jos on ja­noi­nen ja kai­vol­la ole­val­la on kau­ha, jol­la an­taa vet­tä, mik­si ei pyy­täi­si juo­ta­vaa? Sa­mal­la voi kes­kus­tel­la vaik­ka sääs­tä tai jos­ta­kin muus­ta ajan­koh­tai­ses­ta asi­as­ta. Mo­nen muun ku­vauk­sen ohel­la täs­sä esi­mer­kis­sä pal­jas­tuu Jee­suk­sen ar­vos­ta­va suh­tau­tu­mi­nen nai­siin, jopa nii­hin nai­siin, joi­ta ei kun­non mie­hen tu­li­si kos­kaan lä­hes­tyä. Sel­lais­ta ei ar­von­sa tun­te­va mies tuo­hon ai­kaan voi­nut teh­dä. Hän kuo­li mie­luum­min ja­noon – tai ajoi nai­sen pois kai­vol­ta. 

”Seu­raa mi­nua!” Ja niin mie­het tuos­ta vain läh­ti­vät seu­raa­maan Jee­sus­ta. He us­kal­si­vat ot­taa suu­ren ris­kin tie­tä­mät­tä lain­kaan, mitä oli tu­los­sa. Läh­te­mi­nen oli sil­loin luul­ta­vas­ti hel­pom­paa kuin ny­kyi­sin, mut­ta mis­tä mie­het sai­vat sel­lai­sen luot­ta­muk­sen, et­tä jät­ti­vät heti as­ka­reen­sa? Syn­tyy kuva kuin he oli­si­vat jät­tä­neet verk­kon­sa sii­hen paik­kaan, mis­sä oli­vat nii­tä huol­ta­mas­sa – tai mitä sil­loin te­ki­vät­kään. Me laa­ti­sim­me suun­ni­tel­mia ja miet­ti­sim­me, mitä teem­me omai­suu­del­lem­me ja mi­ten lä­heis­tem­me käy.  

Myös Jee­suk­sen mal­li, jos­sa hän ke­hot­taa kään­tä­mään lyö­jäl­le toi­sen­kin pos­ken, on yhä häm­men­tä­vä. Useim­mil­la meis­tä ei on­nek­si ole vi­hol­li­sia, mut­ta jos oli­si, ru­koi­li­sim­me­ko hei­dän puo­les­taan. Jo­kai­nen myön­tää, et­tä tätä oh­jet­ta on ar­kie­lä­mäs­sä vai­kea seu­ra­ta. 

”Kris­ti­nus­kos­sa ei mi­kään oi­kein kos­ke­ta.” Näin kir­joit­ti eräs toi­mit­ta­ja erääs­sä päi­vä­leh­des­sä. Tuo to­te­a­mus tun­tui mi­nus­ta ou­dol­ta. Vaik­ka ei us­ko­si Jee­suk­seen Ju­ma­lan poi­ka­na ja Va­pah­ta­ja­na, Raa­mat­tu on täyn­nä kos­ket­ta­via, in­hi­mil­li­siä ker­to­muk­sia. Ne to­sin liit­ty­vät toi­sen­lai­seen kult­tuu­riin, mut­ta ih­mi­set oli­vat sil­loin ih­mi­siä ku­ten me­kin ja hei­hin on yhä help­po sa­mais­tua.   

Mikä on sen kos­ket­ta­vam­pi ke­ho­tus kuin ru­koil­la vi­ha­mie­hen­sä puo­les­ta? Tai tapa, jol­la Jee­sus koh­te­li tor­jut­tu­ja, jopa saas­tai­si­na pi­det­ty­jä ih­mi­siä. Jee­sus kiel­täy­tyi vas­tus­ta­mas­ta nii­tä, jot­ka tu­li­vat hän­tä van­git­se­maan. Kun yk­si Jee­suk­sen seu­ra­lai­sis­ta ryh­tyi vas­ta­rin­taan, hän sa­noi täl­le: ”Pis­tä miek­ka­si tup­peen. Joka miek­kaan tart­tuu, se miek­kaan kaa­tuu.” Jee­suk­sen teot kos­ket­ta­vat vie­lä voi­mak­kaam­min kuin hä­nen sa­nan­sa.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.