Markku Ojanen: Jos aina pakenee rakkautta, jää paljosta vaille
Kirjailija Paulo Coelholla on hienoja mietelauseita. Mietiskelen niistä muutamia tässä kirjoituksessa.
"Sen joka rakastaa, täytyy osata ensin kadottaa ja sitten jälleen löytää itsensä."
Poistaisin tuon osata-sanan. Sitä vain kadottaa itsensä ja sitten löytää. Mitä kadottaminen tarkoittaa? Ainakin sitä, että rakkaus vaatii myös mukautumaan ja joustamaan. Oma minuus vaatimuksineen pienenee ja kutistuu. Tämä ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, sillä jokaisella vaikutuksella on vastavaikutus. Rajat tulevat vastaan, sillä minuus ei suostu loputtomasti kutistumaan vaan vaatii oman tilansa.
"Rakastava ihminen, joka odottaa vastarakkautta, tuhlaa aikaansa."
Tämä miete tuntui oudolta. Eikö ole luonnollista odottaa vastarakkautta? Se on hyvin inhimillistä. Voi kuitenkin käydä niin, että omat rakkauden ilmaukset kuihtuvat, jos tuohon odotukseen liittyy pettymystä, pelkoa ja katkeruutta.
"Pitäisikö rakkautta paeta vai pitäisikö siihen heittäytyä sokeasti – kumpi noista kahdesta on vähemmän tuhoisaa?"
Siinäpä vasta kysymys! Kumpikaan ei tunnu oikealta. Miksi paeta rakkautta, vaikka se voi tuottaa pettymyksen? Jos aina pakenee rakkautta, jää paljosta vaille. Rakkaus lämmittää, rakkauden puute kylmettää. Siispä pakeneminen on tuhoisampaa. Jos rakkauden tuottama sokeus johtaa mielettömyyksiin, silloin heittäytyminen voi olla vielä pahempaa.
"Meidän on toimittava nyt kun onni on puolellamme ja autettava sitä yhtä paljon kuin se auttaa meitä."
Onnellisuuden tutkijana haluan saivarrella ja korjata tätä mietelausetta: Meidän on toimittava silloin, kun onni on puolellamme. Onni täällä vaihtelee, sanotaan virressäkin. Joskus se on puolellamme, joskus meitä vastaan. Kun kohtaamme onnea sen eri muodoissaan, se tuntuu aina hyvältä. Mieluusti jaamme sitä muillekin. Silloin me autamme onnea ja samalla itseämme.
"Jumala on loputtomassa viisaudessaan piilottanut helvetin paratiisin keskelle, jotta olisimme aina varuillamme."
Tämä miete tuo mieleen tutun kysymyksen: Miksi hyvä Jumala sallii pahaa? Olisiko tuossa mietteessä yksi vastaus? Mitä enemmän tätä mietin, sitä osuvammalta se alkaa tuntua. Ilman hyvän ja pahan erottelua ei ihmistä olisikaan. Hän olisi jotakin muuta, jotain, mitä on vaikea kuvitella. Kenties ihminen olisi silloin eläimen kaltainen.
Voisiko ihminen tunnistaa hyvyyden ja samalla oman olemassaolonsa, jos hän olisi pahuutta vailla olevassa paratiisissa? Voisiko kuitenkin suuren pahan asemasta olla vain pientä pahaa? Miksi pahan täytyy olla joskus aivan helvetillistä? Ajattelen, että varuillaanolo tarkoittaa omaa vastuutamme. On tunnistettava oma pahuutensa ja tehtävä parannusta.
Paulo Coelho: Elämä. Kauneimmat mietelauseet. Helsinki: Bazar, 2007.
Kirjoittaja on psykologian emeritusprofessori, onnellisuustutkija ja tietokirjailija.