Rai­kas tuok­su sa­teen jäl­keen. Ver­so­vat kas­vit, ym­pä­ril­le rä­jäh­tä­nyt al­ku­ke­sän vih­reys, koh­ta kyp­sy­vät man­si­kat ta­ka­pi­han kas­vi­maal­la. Yk­sin tai yh­des­sä ys­tä­vien kans­sa vie­te­tyt va­loi­sat ke­säy­öt. Tu­han­sien jär­vien tu­han­sien mök­ki­lai­tu­rei­den to­dis­ta­ma, tal­ven hor­rok­ses­ta toi­pu­nut elä­mä.

Kesä näyt­tää meil­le run­sain mää­rin ka­to­a­via aar­tei­ta.

Ih­mi­sen elä­mä on ko­ko­nai­suu­des­saan ka­to­a­vaa aar­ret­ta. Ys­tä­vil­tä saa­tu roh­kai­su, meil­le rak­kaat ih­mi­set ja eläi­met, yl­lät­tä­vät ys­tä­väl­li­set sa­nat ven­to­vie­raal­ta, omat ja tois­ten kät­ten työn jäl­jet. Työl­lä ja vai­val­la han­ki­tun omai­suu­den luo­ma tur­va, ja se kaik­ki, mitä ra­hal­la voim­me os­taa.

On pal­jon ai­het­ta iloi­ta ja kiit­tää. Kun sit­ten koit­taa luo­pu­mi­sen ai­ka, mei­dän on koh­dat­ta­va myös su­run sy­vyy­det.

Elä­mä opet­taa mei­tä luo­pu­maan. Rak­kaat ka­to­a­vat aar­teet saa­vat ol­la meil­le tär­kei­tä, eri as­tei­ses­ti ja eri ta­voin. Niis­sä kai­kis­sa voim­me näh­dä pa­la­sen Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja rau­has­ta, joka jää jäl­jel­le, kun ka­to­a­vas­ta aar­tees­ta on ai­ka luo­pua.

Luo­pu­mi­nen te­kee ai­na ki­pe­ää. Jos sil­loin tur­vau­dut ru­kouk­seen ja pyy­dät apua Ju­ma­lal­ta su­run läpi käy­mi­seen ja us­kal­lat an­tau­tua sil­le, olet kiin­ni ka­to­a­mat­to­mas­sa aar­tees­sa. Olet kiin­ni Ju­ma­lan rak­kau­den kal­li­os­sa tun­teit­te­si he­rät­tä­mien mie­len­myrs­ky­jen kes­kel­lä. Jos taas ko­ve­tat it­se­si su­rul­ta ja eris­tät su­run vi­han ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­den kal­te­rei­den taak­se si­sim­pää­si, yh­tey­te­si sekä Ju­ma­laan et­tä toi­siin ih­mi­siin on vaa­ras­sa kat­ke­ta.

Su­run ja tus­kan koh­dan­nut ja lä­pi­käy­nyt ja sen läpi elä­mää jat­ka­maan sel­vin­nyt ih­mi­nen ym­mär­tää eh­kä vä­hän pa­rem­min myös toi­sen vai­keuk­sia. Yh­teys Ju­ma­laan, ja omat ko­ke­muk­set ki­vus­ta ja su­rus­ta, an­ta­vat mah­dol­li­suu­den ai­toon yh­tey­teen ko­via ko­ke­neen ih­mi­sen kans­sa.

Ju­ma­lan rak­kau­den pe­rus­kal­lio, tyh­jä ris­ti, on voi­ton merk­ki. Sen ka­to­a­ma­ton aar­re on lo­pul­ta se voi­ma, joka an­taa meil­le va­pau­den elää täyt­tä elä­mää kaik­kien ka­to­a­vien aar­tei­den kes­kel­lä. Sen an­si­os­ta mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä niis­tä luo­pu­mis­ta.

Vii­me sun­nun­tain Uu­den Tes­ta­men­tin teks­tis­sä, 1. kir­jees­sä Ti­mo­teuk­sel­le lu­vus­sa kuu­si to­de­taan:

”Us­ko on suu­ri rik­kau­den läh­de, kun tyy­dym­me sii­hen mitä meil­lä on. Em­me me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois.”

Nau­ti­taan siis rau­hal­li­sin mie­lin ke­sän kau­neu­des­ta.

Kir­joit­ta­ja on Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan seu­ra­kun­ta­pas­to­ri