Mi­nun kirk­ko­tie­ni al­koi 50-lu­vun puo­li­vä­lis­sä Oke­rois­ten ylä­ky­läs­sä Hol­lo­lan ja Lah­den ra­jal­la. Olin sil­loin vii­den ikäi­nen. Kirk­ko­tie oli it­se asi­as­sa he­vos­kär­ry­jen muo­vaa­ma pol­ku kah­den pel­lon vä­lis­sä. Tuo­ta pol­kua me ky­län lap­set pie­nis­tä suu­riin kul­jim­me Tank­ka­lan mä­el­le py­hä­kou­luun.

Py­hä­kou­lua pi­ti­vät si­sa­ruk­set Mee­ri ja Ar­vo Alin. Mee­ri-tä­dik­si kut­sut­tu py­hä­kou­lu­no­pet­ta­ja hoi­ti ope­tuk­sen ja hä­nen vel­jen­sä vas­ta­si sitä, et­tä tal­vi­sin­kin Tank­ka­lan tum­mas­sa hir­si­sei­näi­ses­sä tu­vas­sa oli läm­min­tä.

Läm­mön­läh­teet oli­vat tu­van pe­räl­lä iso lei­vi­nuu­ni ja puu­hel­la. Ka­tos­sa roik­kui or­sil­la rei­kä­lei­piä. Kynt­ti­lät tu­van val­ke­al­la lii­nal­la ja avoin Raa­mat­tu nii­den vie­res­sä loi­vat lap­sel­le­kin juh­la­van py­hän tun­nun.

Mee­ri-täti ker­toi meil­le Raa­ma­tun hen­ki­löis­tä ja ta­pah­tu­mis­ta kun­kin sun­nun­tain ai­heen mu­kaan. Sei­näl­le ri­pus­tet­tu kan­gas täyt­tyi fla­nel­lo­ku­vis­ta, jot­ka elä­vöit­ti­vät ope­tus­ta. Is­tuim­me tu­van pit­kil­lä pui­sil­la pen­keil­lä hil­jaa ja kuun­te­lim­me. Lau­loim­me vir­siä, ru­koi­lim­me ja saim­me täh­tiä ja lam­pai­ta, jot­ka lii­ma­sim­me py­hä­kou­lu­tau­lui­hin. Py­hä­kou­lun lo­puk­si saim­me pa­la­set ko­ti­te­kois­ta tof­fee­ta. Sen maun muis­tan yhä.

Kä­vin py­hä­kou­lua rip­pi­kou­luun saak­ka. Rip­pi­muis­tok­si sain Mee­ri-tä­dil­tä ho­pei­sen ris­tin ja pie­nen kor­tin, jos­sa Hyvä Pai­men on lam­pait­ten kans­sa. Kor­tin ta­ka­na luki ”Ah­ke­ral­le py­hä­kou­lu­lai­sel­le Ju­ma­lan siu­naus­ta”. Sa­mal­la ta­voin hän muis­ti kaik­kia py­hä­kou­lu­lai­si­aan rip­pi­päi­vä­nä. Mee­ri toi­mi py­hä­kou­lu­no­pet­ta­ja­na 60 vuot­ta. Hä­nen vai­kuk­sen­sa ky­län lap­siin oli suu­ri. Yhä pu­heis­sa nou­see esiin Tank­ka­lan py­hä­kou­lu.

En ole opis­kel­lut te­o­lo­gi­aa, mut­ta kä­vin kym­me­nen vuot­ta py­hä­kou­lus­sa lä­hes joka sun­nun­tai. Kaik­ki se, mitä ajat­te­len kris­ti­nus­kos­ta, kir­kos­ta ja lä­him­mäi­sis­tä, on pe­räi­sin py­hä­kou­lus­ta.

Ky­lä­läis­ten kun­ni­oit­ta­ma ja ra­kas­ta­ma Mee­ri-täti oli muis­ti­ku­vie­ni mu­kaan ava­ra ja su­vait­se­vai­nen ja opet­ti vas­taa­maan pa­haan hy­väl­lä. Hän vä­lit­ti ku­van lem­pe­äs­tä Ju­ma­las­ta, joka ra­kas­taa jo­kais­ta ih­mis­tä sää­tyyn ja syn­ty­pe­rään kat­so­mat­ta ja kau­kai­sia lä­him­mäi­si­äm­me unoh­ta­mat­ta. Tank­ka­lan tu­vas­sa kai­ke­ni­käi­set ky­län lap­set mah­tui­vat sa­man pöy­dän ää­reen, niin ta­lol­li­set kuin ti­lat­to­mat, Kar­ja­lan eva­kot ja hä­mä­läi­set.

Kir­joit­ta­ja on elä­ke­läi­nen Lau­neel­ta.