Hi­ma­la­jan vuo­ris­to nä­kyy nyt en­sim­mäis­tä ker­taa 30 vuo­teen Poh­jois-In­ti­as­sa. Siis en­sim­mäis­tä ker­taa niin pit­kään ai­kaan! Ko­ro­na­vi­rus­pan­de­mia on vä­hen­tä­nyt il­man­saas­tei­ta, kun lii­ken­teen ja te­ol­li­suus­tuo­tan­non mää­rät ovat vä­hen­ty­neet. Tun­tuu ai­van kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä, et­tä me ih­mi­set olem­me pääs­tä­neet maa­il­man sel­lai­seen kun­toon, et­tä vuo­ret­kaan ei­vät näy. Täl­lä ra­joi­tus­ten ke­vääl­lä on mo­nen­lai­sia vai­ku­tuk­sia, jois­ta suu­rin osa ei ole po­si­tii­vi­sia. Hi­ma­la­jan esi­merk­ki on kui­ten­kin lait­ta­nut mi­nut miet­ti­mään, on­ko tämä elä­män pel­kis­ty­mi­sen kau­si kir­kas­ta­nut mi­nul­le jo­tain tär­ke­ää, joka on ol­lut pit­kään nä­ky­mät­tö­mis­sä. Poik­keus­ti­la, oli­pa se kan­sal­li­nen tai hen­ki­lö­koh­tai­sen elä­män kau­si, on mah­dol­li­suus näh­dä asi­oi­ta uu­del­la ta­val­la.

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa kir­jees­sään: ”Vaik­ka ul­ko­nai­nen ih­mi­sem­me mur­tuu­kin, niin si­säi­nen ih­mi­sem­me uu­dis­tuu päi­vä päi­väl­tä. Tämä het­kel­li­nen ja vä­häi­nen ah­din­kom­me tuot­taa meil­le mää­rät­tö­män suu­ren, ikui­sen kirk­kau­den. Em­me­kä me kiin­ni­tä kat­set­tam­me nä­ky­vään vaan nä­ky­mät­tö­mään, sil­lä nä­ky­vä kes­tää vain ai­kan­sa mut­ta nä­ky­mä­tön kes­tää ikui­ses­ti.” (2. Kor. 4:16–18). Paa­va­li jou­tui elä­män­sä ai­ka­na kär­si­mään pal­jon niin fyy­si­ses­ti kuin hen­ki­ses­ti­kin. Kui­ten­kin hän koki, et­tä Ju­ma­la oli hä­nen kans­saan. Paa­va­li pyr­ki pi­tä­mään kat­seen­sa sii­nä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä.

Ihan ta­val­li­sen ar­jen kii­reet tai mur­heet, ko­ro­naa tai ei, tu­le­vat usein peit­tä­mään asi­oi­ta, jot­ka ovat pit­käs­sä juok­sus­sa tär­kei­tä. Sik­si kirk­kaan nä­ke­mi­sen het­kiä tar­vi­taan. Sel­lai­sia het­kiä, jois­sa tär­ke­ät ja to­del­li­set asi­at erot­tu­vat yli­mää­räi­ses­tä. Poik­ke­a­mia ja py­säh­ty­mi­siä, jot­ta voi pa­rem­min ais­tia Ju­ma­lan läs­nä­o­lon ja kan­nat­te­lun. Mo­nel­le näi­tä kirk­kaam­pia het­kiä ovat het­ket luon­nos­sa. Olen­nais­ta on, et­tä löy­tää kei­no­ja kiin­nit­tää vä­lil­lä kat­se sii­hen mikä py­syy. Kun ko­ro­na­ke­vään poik­keus­jär­jes­te­ly­jä ale­taan pur­kaa, kaik­ki ei pa­laa täy­sin en­nal­leen. Var­sin­kin Hi­ma­la­jan vuo­ris­tol­le toi­von sitä, et­tä ar­ki ei pa­lai­si sa­man­lai­se­na kuin en­nen. En­tä si­nun ar­ke­si? Mitä si­nul­le on tä­män ke­vään ai­ka­na kir­kas­tu­nut niin, et­tä et enää ha­lua pääs­tää sitä nä­ky­vis­tä­si?

Kir­joit­ta­ja on yh­tei­sö- ja ta­pah­tu­ma­pap­pi.