Helena Salakka: Mitä me oikeastaan pelkäämme, kun me vanhenemme?
Oli aurinkoinen kesäilta, kun kahlasin Vesijärvessä lasten uidessa. Nostin katseeni vedestä ja näin rannalla tutun hahmon, entisen työkaverini vuosien takaa. Menin hänen luokseen, tervehdin ja kysyin kuulumisia. Hän kertoi viettävänsä hiljaiseloa, koska on työttömänä. Ajattelin mielessäni, että aivan käsittämätöntä. Tämä noin 55-vuotias nainen oli työpaikallamme pidetty, yhteistyökykyinen, aikaansaava ja lahjakas kollega, joka piti osaamistaan jatkuvasti ajan tasalla.
Olin iloinen, kun näimme pitkästä aikaa, mutta samalla vihainen. Tällainen on hyvän ihmisen haaskuuta! Mikä määrä lahjakkuutta jääkään käyttämättä, kun tällainen sosiaalisestikin lahjakas työntekijä ei saa töitä. Eikä hän ole ainoa. Tilastokeskuksen mukaan 55–64-vuotiaiden työllisyysaste oli 63 prosenttia vuonna 2018.
Meillä on Suomessa työelämässä outo paradoksi: eläkeikä nousee kaiken aikaa ja samalla yhä nuoremmat ovat ”liian vanhoja” työelämään. Pari vuotta vaille viisikymppinen tuttavani tokaisi pari vuotta sitten, että jos hän aikoo vielä vaihtaa työpaikkaa omalla alallaan, hänen tulee tehdä se alle viisikymppisenä. Näyttää siltä, että ainakin viestintäalalla ikäsyrjintä voi hyvin.
Onneksi monella työpaikalla on herätty anonyymiin rekrytointiin, jossa iällä, nimellä tai sukupuolella ei tulisi olla merkitystä. Toki henkilön iän pystyy päättelemään työhistorian pituudesta. Tuleeko yli 55-vuotiaan jättää siis ensimmäiset 20 vuotta työhistoriastaan pois, että hän saa helpommin töitä?
Mielestäni koko yhteiskuntamme tulisi ottaa itseään niskastaan kiinni ja muuttaa suhtautumistaan ikään ja ikääntymiseen. Ikääntymisen tulisi olla jotain, mitä arvostetaan, ei jotain sellaista, mitä pelätään tai jota jopa halveksutaan. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että yhä nuoremmat potevat ikäkriisiä, eivätkä haluaisi vanheta. Pelkäämme vanhenemista niin paljon, että emme edes halua puhua vanhenemisesta vaan yritämme kiertää koko sanan puhumalla ikääntyvistä, ikääntyneistä, senioreista tai harmaista panttereista.
Mitä me oikeastaan pelkäämme, kun me vanhenemme? Elämätöntä elämää? Mahdollisuuksia, joihin olisimme voineet tarttua, mutta emme uskaltaneet? Elämän rajallisuutta? Sairauksia? Sitä, että mitä vanhempia olemme, sitä lähempänä kuolema kolkuttelee?
Itselläni on ollut etuoikeus, että ympärilläni on ollut vanhuksia, joille ikä ei ole ollut pelottava asia vaan kiitoksen aihe. He ovat olleet kiitollisia jokaisesta elinvuodesta, jokaisesta uudesta aamusta. Tämä ei tarkoita, etteikö heidän elämässään olisi ollut sairautta ja murhetta. He ovat kokeneet kiertotaudit, nähneet sotavuodet ja ajan, kun lapsille ei ollut antaa ruokaa. Kyynisyyden sijaan heistä kuitenkin pulppuaa tänä päivänä kiitollisuus elämästä. Näissä satavuotiaissa on jotain ihmeellistä, joka koskettaa.
Kirjoittaja on lahtelainen opinto-ohjaaja ja aineenopettaja sekä kaupunginvaltuuston jäsen.