Helena Salakka: Millaisen jäljen sinä jätät?
Etunimi, toinen nimi, sukunimi, syntymä- ja kuolinaika. Tyttönimi ja puolison tiedot. Katsoin mummoni hautakiveä ja mietin, että siinäkö kaikki, mitä hänestä jää seuraaville sukupolville tiedoksi.
Hautakivi ei kerro, miten mummoni hyräili aina aamuisin, kun hän laittoi karjalanpiirakoita isoon leivinuuniin. Hautakivi ei kerro sitä, miten hän läksi perheensä kanssa kaksi kertaa evakkoon. Hautakivi ei kerro sitä, miten pappani kohteli juovuspäissään mummoani ja perhettään juhlapäivinä. Hautakivi ei kerro sitäkään, miten potkukelkka vaihtui pyörätuoliin, kun mummoni halvaantui. Hautakivi ei kerro sitä, millainen hänen naurunsa oli tai millaiset naururypyt hänelle tulivat, kun me lapsenlapset hassuttelimme hänen pyörätuolillaan.
Tämä käynti mummoni haudalla tuli mieleeni, kun kävelin asuinalueemme ison kallion ohi, kuten usein teen. Joku oli töhrinyt kallioon violetin graffitin. Kun näin sen, ensin minua vihastutti. Minua vihastuttaa edelleen, mutta jäin miettimään sitä, että ehkä tämä sankari halusi jättää itsestään jonkin jäljen meille muille ja tuleville sukupolville.
Elämme kummallista aikaa. Se tuntuu olevan täynnä ihmisiä, jotka tekevät mitä vain, että joku huomaisi heidät. Oli se sitten graffiti peruskallioon tai kaiken mahdollisen jakaminen sosiaalisessa mediassa.
Olen esimerkiksi törmännyt ihmisiin, jotka ovat erittäin lahjakkaita kielellisesti. He pystyvät pitämään ex tempore millaisen puheen tahansa, he osaavat viihdyttää sanoillaan juhlapöydän ääressä ja he osaavat halutessaan kannustaa ja rohkaista muita. Mutta sitten käykin niin, että huomiohakuisuudessaan he ryhtyvät sanalliseen mittelöön muiden kanssa, aseinaan repertuaari mitä kekseliäimpiä haukkumasanoja. Ja kyllä, heidät todella muistetaan tämän jälkeen. Mutta millä tavalla heidät olisi jälkeenpäin muistettu, jos he olisivat malttaneet käyttää lahjaansa toisin?
Sanallisesta taituruudesta esimerkkinä ovat myös Hesarin muistokirjoitusten otsikot. Minusta on mielenkiintoista tutkia sitä, miten ihmisen koko elämä, koko sen moninaisuus, on koitettu tiivistää jutun otsikossa muutamaan sanaan, kuten ”intohimoinen insinööri ja puutarhuri”.
Oletko sinä miettinyt, mistä sinä haluat, että sinut muistetaan? Toisten rohkaisijana? Kohtaajana? Sellaisena ihmisenä, jolle ei niinkään ollut tärkeää tehdä vaikutusta vaan vaikuttaa asioihin? Ihmisenä, joka malttoi antaa toisille huomiota eikä hakenut sitä itselleen kaikella tekemisellään?
Mummoni antoi rapeiden karjalanpiirakoiden lisäksi meille huomiotaan. Saimme tankata sitä, kun hän yritti opettaa meille piirakoiden rypyttämistä, tomaattien kasvattamista tai kun vain istuimme kesäkeinussa vierekkäin. Nykyisinkin lapset ovat ihan samanlaisia. He pyytävät, että aikuinen istuisi viereen, katsoisi, huomaisi, kannustaisi ja halaisi. Ehdimmekö me aikuiset tähän vai onko meille kiire, kun yritämme jättää itsestämme jälkeä tavalla tai toisella?
Kirjoittaja on lahtelainen opinto-ohjaaja ja aineenopettaja sekä kaupunginvaltuuston jäsen.