Helena Salakka: Annammeko lapsillemme hetken rauhaa?
Lahden seurakunnat
"Mun on ihan pakko onnistua", hän huokaisi minulle. Oppilaani kertoi itkien, että hänellä on koko ajan tunne, että hänen tulee onnistua kaikessa. Koulussa on pakko saada kiitettäviä numeroita, koska vanhemmat toivovat hänestä juristia. Koulun jälkeen oppilasta odottavat harjoitukset kahdessa eri joukkueessa, jotka kummatkin pelaavat korkeimmalla mahdollisella sarjatasolla.
Kysyin häneltä, ehtiikö hän rentoutua missään kohtaan. Oppilaani mietti pitkään ja kertoi, että edellisellä viikolla hän taisi ehtiä katsoa Netflixiä tunnin ajan. Muutoin hänen aikansa meni kouluun, läksyihin, kokeisiin lukuun, harjoituksiin ja pelireissuihin. Kyseessä oli 15-vuotias oppilas.
Tämä kohtaaminen tuli mieleeni tämän vuoden Lapsen oikeuksien päivänä. Luin Unicefin tiivistelmän Lapsen oikeuksien sopimuksesta ja sen kohdassa 31 sanottiin seuraavasti: ”Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämään.” Lapsen määritelmänä oli jokainen alle 18-vuotias.
Toteutuuko nyky-yhteiskunnassamme lastemme oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan?
Teetämmekö kouluissa oppilailla aivan liikaa kokeita, sanakokeita, tutkielmia ja esitelmiä? Ehtivätkö oppilaat levähtää koulupäivien jälkeen vai onko heillä joka viikko vähintään yksi koe ja lisäksi vaikkapa kirjallisuuskansion palautuspäivä? Mikä on meidän opettajien vastuu tässä? Entä onko oppilaillamme mahdollisuus aitoon lepoon välituntien aikana vai ovatko koulujemme tilat sellaisia, että välitunnit vietetään hälyssä? Mikä on arkkitehtiemme ja johtajiemme vastuu tässä?
Entä mikä on meidän vastuumme vanhempina? Olemmeko niin huumaantuneita kaikista eri mahdollisuuksista harrastaa, että täytämme lastemme päivät kaikilla kivoilla harrastuksilla, mutta emme huomaa, että vapaa-ajasta onkin tullut stressaavaa paikasta toiseen sinkoilua? Mikä on urheilu- ja harrasteseurojemme vastuu, jos eka–tokaluokkalaisten pitäisi jaksaa käydä saman lajin treeneissä kolmesta neljään kertaa viikossa?
Surullisinta tässä kaikessa on, että meillä kaikilla on lapsiamme kohtaan hyvät aikeet. Vanhempina haluamme, että lapsemme pärjäävät koulussa ja saavat hyvän ammatin. Opettajina haluamme, että oppilailla on monia erilaisia tapoja osoittaa omaa osaamistaan. Valmentajina haluamme, että lapsemme pääsevät kehittymään mahdollisimman pitkälle omassa lajissaan.
Miten usein muistamme kysyä lapsilta itseltään, mitä he haluavat? Haluavatko he käydä treeneissä neljä kertaa viikossa ja herätä joka lauantai turnaus- tai pelimatkalle? Haluaako lapseni oikeasti juristiksi vai onko se oma haaveeni lapseni tulevaisuudesta?
Osaammeko me vanhemmatkaan enää levätä tai hassutella? Toteutuuko meidänkään elämässämme mahdollisuus aitoon lepoon tai vapaa-aikaan?
Tämä aika kaipaa armollisuutta.
Alussa kerrottu esimerkkitapaus on yhdistelmä kohtaamisista eri henkilöiden kanssa.
Kirjoittaja on lahtelainen opinto-ohjaaja ja aineenopettaja.