Mi­nul­la on pie­ni van­ha nal­le, jol­le on käy­nyt on­net­to­muus. Sen muo­vi­nen nenä on su­la­nut. Se on ai­van omaa syy­tä­ni: är­sy­tin sis­ko­a­ni ja hän pis­ti nal­len kat­to­lamp­puun mi­nul­ta pii­loon. Nal­len nenä eh­ti su­laa heh­ku­lam­pun läm­mös­sä, en­nen kuin ku­kaan eh­ti hä­tiin. Sis­ko tuli toki ka­tu­ma­pääl­le ja pa­hal­le mie­lel­le ja os­ti mi­nul­le uu­den nal­len, mut­ta ei sii­tä kos­kaan tul­lut yh­tä mie­luis­ta kuin pik­ku­nal­les­ta.

Mo­nia peh­mo­le­lu­ja ra­kas­te­taan vie­lä kau­an sen jäl­keen­kin, kun ne ovat me­net­tä­neet raa­jo­jaan tai sil­mi­ään tai turk­ki on me­net­tä­nyt kiil­ton­sa. Mitä nuh­jui­sem­mak­si ne ovat men­neet, sen rak­kaam­pia ne ovat, sil­lä nii­den kans­sa on ja­et­tu elä­mää ja tär­kei­tä ko­ke­muk­sia. Me ih­mi­set­kin saam­me elä­mäm­me ai­ka­na mo­nen­lai­sia kol­hu­ja ja tah­ro­ja. Saa­tam­me jou­tua mo­nen­lai­siin pin­tei­siin ja han­ka­liin ti­lan­tei­siin, jois­ta em­me sel­viä il­man jäl­kiä, enem­män tai vä­hem­män nä­ky­viä. Jos­kus toi­set ih­mi­set saat­ta­vat kat­soa mei­tä sen ta­kia has­sus­ti.

On kui­ten­kin eräs, joka kat­soo mei­tä ra­kas­ta­vas­ti ja hy­väk­sy­väs­ti. Ju­ma­lal­le ele­tyn elä­män jäl­jil­lä ei ole mer­ki­tys­tä, ei­kä hän­tä hait­taa se­kään, jos em­me ole elä­neet kai­kil­la mit­ta­puil­la täy­del­lis­tä tai me­nes­tyk­sel­lis­tä elä­mää. Ju­ma­lal­le me olem­me rak­kai­ta, vaik­ka oli­sim­me­kin vä­hän nuh­jui­sia ja kol­hui­sia. Ju­ma­la ra­kas­taa mei­tä sa­mal­la ta­val­la kuin me ra­kas­tam­me eri­tyi­sen pal­jon juu­ri nii­tä ku­lu­nei­ta ja elä­mää näh­nei­tä peh­mo­le­lu­ja.

Em­me me ole mi­ten­kään an­sain­neet Ju­ma­lan ra­kas­ta­vaa kat­set­ta. Päin­vas­toin: hä­nel­lä oli­si pal­jon­kin syi­tä kään­tää kat­seen­sa pois meis­tä ja hy­lä­tä mei­dät. Mut­ta sitä hän ei tee, sil­lä hä­nen luon­ton­sa on rak­kaus ja ar­mol­li­suus. Ju­ma­la ei näe syi­tä hy­lä­tä mei­tä, hän nä­kee vain syi­tä ra­kas­taa ja ar­mah­taa. Hän ei oi­ke­as­taan edes näe mei­dän nuh­jui­suut­tam­me, sil­lä hä­nen sil­mis­sään kas­te­ve­si on pes­syt liat meis­tä pois. Hän kat­soo mei­tä ris­tin­muo­tois­ten sil­mä­la­sien läpi ja nä­kee sik­si meis­sä vain poi­kan­sa mer­kin, ris­tin. Ris­tis­tä Ju­ma­la tun­tee mei­dät omik­seen, sa­mal­la ta­val­la kuin me tun­nem­me rak­kaim­mat peh­mo­le­lut omik­sem­me nii­den tah­rois­ta ja ku­lu­mis­ta. Ris­tin vuok­si Ju­ma­la pi­tää ai­na omis­taan huol­ta, niin meis­tä elä­män jo ku­lut­ta­mis­ta kuin upou­u­sis­ta, vas­ta kas­te­tuis­ta.

Kir­joit­ta­ja on Hol­lo­lan kan­ta­seu­ra­kun­nan pap­pi