Coldplay luo ympärilleen avointa tilaa, kuten kirkkokin – ja se ei kaikkia miellytä
Janne Raevuori
Olin heinä- ja elokuun vaihteessa yksi niistä 170 000:sta, jotka olivat onnistuneet saamaan lipun Helsingin Olympiastadionilla esiintyneen Coldplayn konserttiin – ja valmiit maksamaan lipustaan melko korkean hinnan. Brittiyhtye myi stadikan ennätyksellisesti neljä kertaa täyteen.
Suunnilleen yhtä paljon kuin näkyi tuttavia lehtereillä, vilisi viestipalvelu X:ssä pohdintaa siitä, kuinka yhtye ja sen laulut ja sanoitukset eivät sittenkään aivan vastaa omaa musiikkimakua. Yksi jos toinen katsoi yhtyettä nenänvartta pitkin.
Suomessa ensimmäistä kertaa vieraillut yhtye nautti mediassa valtavasta palstatilasta. Mielestäni kiinnostavinta antia oli Antti Röngän essee Helsingin Sanomissa. Rönkä pohti, kuinka stadionolosuhteisiin hiottu musiikki ei iske aina kuin miljoona volttia, mutta kuitenkin tarpeeksi moneen niin paljon, että se riittää synnyttämään maailmanlaajuisen ilmiön.
"Coldplay on monille yhä 'liian nössö', 'liian tylsä', 'liian turvallinen', 'liian nolo', 'liian mainstream' ja mikä pahinta: 'liian epämaskuliininen", Rönkä kirjoittaa. Hän hahmottelee, että eikö popkulttuurissa kuitenkin lopulta ole kyse tyhjyydestä. "Artisti luo ympärilleen tilaa, joka on niin tyhjää, että stadionillinen ihmisiä mahtuu itkemään onnesta sen sisällä."
Vaikkei uskonnollisissa instituutioissa ja popmusiikissa välttämättä ole paljonkaan samaa, jatkoin kuitenkin mielessäni rinnastuksia luterilaisen kirkon suuntaan.
Tässä polarisoituneessa ajassa näyttää olevan muodikasta kertoa, mikä itselle juuri ja tismalleen toimii ja mikä ei. Ajassa, jota täyttävät loputtomat identiteettikiistat ja löyhenevä sitoutuminen, on monella tarve ottaa etäisyyttä perinteisiä instituutioita kohtaan.
Tähän mielenmaisemaan ei aina sovi kirkkokaan, johon ikään kuin varmuuden vuoksi pidetään riittävää etäisyyttä, niin sanojen kuin asenteidenkin osalta. Kuitenkin kirkossa kastetaan, käydään rippikoulu, vihitään ja siunataan hautaan. Seurakunnilla on laaja kirjo palveluita ja avaimet rakentaa kestävää yhteisöllisyyttä kyliin, kaupunkeihin ja jopa suomalaisuuteen.
Kirkoissa on tilaa niin fyysisesti kuin kuvaannollisesti. Niihin voi viedä turvallisella mielellä oman maallisen tomumajansa, hiljentyä ja antaa ajatuksiensa vaeltaa. Voi osallistua ja tutustua muihin, laulaa sydämensä kyllyydestä, uskoa tai epäröidä, tai vain istua ja olla hiljaa.
Luterilainen kirkko ei varmaankaan ole se kylän komein karju tai trenditietoisin influensseri. Sen valtit ovat muualla. Hesarin esseistiä mukaillen kirkko luo ympärilleen tilaa, jonka sisälle mahtuu jokainen. Vaikka sitten itkemään surusta, pakahtumaan onnesta tai kokemaan armoa ja pyhyyttä.