Pa­pin työt ei­vät nou­da­ta ta­val­li­sen työs­sä­kä­vi­jän ar­jen­ta­jua. Jos­kus työt tu­le­vat ko­tiin ja har­taus­pu­heet, saar­nat, sekä ka­len­te­rin päi­vi­tyk­set jou­tuu usein te­ke­mään sil­loin, kun muu ar­ki sen sal­lii. Tä­män­kin kir­joi­tuk­sen esi­ver­sio on koh­dan­nut syn­nyin­het­kel­lään seu­raa­vaa: En­sin per­heen van­hin tyt­tö tu­lee pyy­tä­mään, et­tä le­ti­tän tu­kan suih­kun jäl­keen, muu­ten se me­nee tak­kuun nuk­ku­es­sa. Noin 10 mi­nuut­tia myö­hem­min kuu­len pien­ten jal­ko­jen tep­su­tus­ta ylä­ker­ras­ta. Per­heen kuo­pus on kai taas kii­ven­nyt pin­na­sän­gys­tään te­pas­te­le­maan ym­pä­riin­sä. Seu­raa pi­kai­nen sän­kyyn pa­lau­tus ja var­tin unil­le si­lit­te­ly. Pa­lat­tu­a­ni ala­ker­taan huo­maan, et­tä tis­ki­ko­ne on päät­tä­nyt työn­sä. Avaan luu­kun, et­tä as­ti­at pää­se­vät kui­vu­maan. Tie­to­ko­neen luok­se pa­la­tes­sa­ni mie­tin, mi­hin aja­tuk­set tuli taas jä­tet­tyä, juu­ri en­nen kuin per­heem­me kes­kim­mäi­nen tu­lee näyt­tä­mään suus­saan hei­lu­vaa ham­mas­ta, ja pyy­tää ko­kei­le­maan, jos­ko se koh­ta ir­to­ai­si. ”Ei ihan vie­lä”, sa­non.

Vaik­ka kaik­ki per­heel­li­set ei­vät ole pap­pe­ja, mo­nes­sa per­hees­sä ele­tään sa­man­lai­sis­sa ris­ti­pai­neis­sa. Var­sin­kin, kun poik­keu­so­lo­ja on elet­ty jo use­am­pi viik­ko. Ar­jen ru­tii­nit ja työ li­mit­ty­vät su­la­vas­ti su­loi­sek­si mös­sök­si, jos­ta on vä­lil­lä vai­kea saa­da otet­ta. Mo­nes­ti ar­jes­ta löy­tää ilon het­kiä ja var­mas­ti use­am­mal­le per­he on enem­män voi­ma­va­ra kuin taak­ka, mut­ta jat­ku­vas­sa vaa­ti­mus­ten me­res­sä saat­taa il­moil­le pääs­tä myös huo­kauk­sen muo­dos­sa sa­na­ton ru­kous omas­ta jak­sa­mi­ses­ta. Tänä vuon­na Yh­teis­vas­tuu­ke­räyk­sen kam­pan­ja on täh­dän­nyt per­hei­den tu­ke­mi­seen tun­nus­lau­seel­la "Sinä rii­tät hy­vään van­hem­muu­teen". Se on myös tot­ta.

Meis­sä jo­kai­ses­sa on mah­dol­li­suus tar­jo­ta lap­sil­le hei­dän asi­ois­taan oi­ke­as­ti vä­lit­tä­vä ai­kui­nen, tai ai­na­kin tur­val­li­nen syli, jos­sa vii­väh­tää, kun mur­he yl­lät­tää pie­nen ih­mi­sen. Jos­kus omat voi­mat pet­tä­vät, mut­ta sitä var­ten meil­le ovat lä­hei­sem­me, seu­ra­kun­ta ja vii­me kä­des­sä Ju­ma­la. ”Heit­tä­kää kaik­ki mur­heen­ne hä­nen kan­net­ta­vak­seen, sil­lä hän pi­tää teis­tä huo­len”, opas­taa 1. Pie­ta­rin kir­je. Kir­joi­tuk­sen ede­tes­sä juok­see vie­lä per­heen kes­kim­mäi­nen ala­ker­taan an­ta­maan il­ta­ha­lauk­sen. Kyl­lä täs­sä pär­jä­tään.

Kir­joit­ta­ja on Asik­ka­lan seu­ra­kun­ta­pas­to­ri.