Joulu on Reetta Kalteenmäelle hyvin merkityksellinen juhla. Erityisesti sen sanoma tekee Kalteenmäestä onnellisen joulun viettäjän. Kuva: Janne Raevuori
Janne Raevuori
Usko ei olisi uskoa, jos se olisi pelkkää varmuutta
Kasvatuksen ja perheasioiden johtaja Reetta Kalteenmäen nuoruuden vahva uskon palo on saanut aikuisiällä koviakin kolhuja. Hän tietää, että välillä uskoon kuuluu myös epäusko – papillakin.
Reetta Kalteenmäellä on unelma. Hän toivoo heräävänsä jonakin jouluisena yönä kesken unien ja huomaavansa, että hänellähän on ihan mahdoton nälkä. Siitä saisi hyvän syyn hypätä sängystä ylös ja mennä jääkaapille. Tehdä mehevän voileivän, kera paksun kinkkusiivun. Päälle vielä sinappia.
– Perinteiset jouluruuat ovat heikkouteni. Voisin elää joulun kinkulla ja vihreillä kuulilla, Kalteenmäki nauraa.
Joulu on Kalteenmäelle hyvin merkityksellinen juhla. Kirkasvalolampun voimalla läpi rämmityn marraskuun jälkeen lähestyvä joulu tuntuu aina yhtä kutsuvalta. Joulua Kalteenmäki viettää puolisonsa kanssa yhteisessä kodissa Paavolassa, puolison ja hänen sukunsa kanssa Heinolassa ja omien vanhempiensa luona Keski-Suomessa. Hän kutsuu itseään joulun jälkiviettäjäksi; etukäteen tunnelmoidaan kyllä, mutta maltillisesti, ja sitten kun joulu oikeasti on käsillä, sitä juhlitaan pitkään ja hartaasti. Aito joulukuusi pysyy kotona koristeltuna usein helmikuulle saakka. Joulu täyttyy hiljentymisestä, läheisistä, joulun tunnelmasta – ja kinkusta ja vihreistä kuulista.
Tärkeää on myös itse sanoma. Se koskettaa joka vuosi, aina vain uudestaan.
– Se, että Jumala tulee maailmaan ja Jumalalla on hyvä tahto kaikkia kohtaan – tämä kristillisen uskon ytimessä oleva viesti on joka vuosi yhtä hieno ja tekee minusta onnellisen joulun viettäjän, hän toteaa.
Onnellista on elämä kaikin puolin juuri nyt muutoinkin, sillä Kalteenmäki on vasta nimitetty Lahden seurakuntien kasvatuksen ja perheasioiden johtajaksi. Virallisesti nimitys tulee voimaan vuoden vaihteessa, mutta käytännössä virkaatekevänä johtajana Kalteenmäki on toiminut jo tovin.
Uusi työ on mieluisa. Se on tuonut päiviin uudenlaisia haasteita ja paljon edistettäviä asioita. Uusia ihmisiä, erilaisia tilanteita, vastuuta ja myös valtaa. Kalteenmäki sanoo hämmentyneensä, kun häneltä pian valinnan jälkeen kysyttiin, mitä hän aikoo uudessa työssään saada aikaiseksi; olihan hän jo reilun vuoden ollut virkaatekevä johtaja ja edistänyt jo asioita, joita on kokenut itselleen tärkeäksi.
– Koen, että olen omalla olemisellani, sillä millainen johtaja olen ja miten reagoin asioihin, vaikuttanut jo nyt, Kalteenmäki miettii.
Asioita, joiden edistämistä hän aikoo tulevaisuudessakin jatkaa, on useita:
– Haluan jatkossakin edistää yhdessä tekemisen kulttuuria ja sitä, että me näkisimme, että me seurakuntien työntekijät ja yhteistyökumppanit olemme monessa asiassa samalla puolella, hyvän puolella. Yhdessä tekemisen kulttuuri on perinteiseen, kirkossa vallalla olevaan johtamiskulttuuriin verrattuna erilaista ja uutta, mutta koen sen tärkeäksi, jotta saisimme tehtyä seurakuntatyötä mahdollisimman hyvin ja yhä vain paremmin täällä Lahden seurakunnissa, hän perustelee.
Kalteenmäki haluaa myös muuttaa kirkossa vallalla olevaa hiljentämisen kulttuuria. Hän toivoo, että kirkossa todella kuultaisiin ja kuunneltaisiin toisia ja yritettäisiin etsiä ymmärrystä, vaikka asiat nähtäisiinkin eri tavalla. Annettaisiin kaikkien äänien kuulua.
– Nythän se ei mene niin. Me hiljennämme he, jotka ovat teologisista kysymyksistä kanssamme eri mieltä. Yritämme pitää yllä yksimielisyyttä, vaikka se ei ole kaikissa asioissa mitenkään mahdollista. Miten voimme elää kaikkien kanssa yhdessä, jos jyräämme alle toistemme äänen? Kalteenmäki kysyy.
Nuorille työuraansa aloittaville hän haluaa korostaa, että kirkko on työnantajana yllättävän monipuolinen ja erilaisia mahdollisuuksia tarjoava. Hän sanoo, että kirkon työntekijänä pystyy vaikuttamaan moniin asioihin, vaikka saattaisikin tuntua, ettei kirkossa mikään etene.
– Mediassa kirkko profiloituu herkästi paikaksi, jossa mikään ei koskaan muutu. Se saattaa lannistaa työuransa alussa olevia nuoria ja totta puhuen välillä se on lannistanut itseänikin. Kuitenkin kun katsomme asioita tarkemmin, huomaamme kyllä, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa asiat muuttuvat. Toki hitaasti, mutta muuttuvat kuitenkin.
Reetta Kalteenmäki haluaa muuttaa kirkossa muun muassa vallalla olevaa hiljentämisen kulttuuria. Hän toivoo, että kirkossa todella kuultaisiin ja kuunneltaisiin toisia ja yritettäisiin etsiä ymmärrystä, vaikka asiat nähtäisiinkin eri tavalla. ”Annettaisiin kaikkien äänien kuulua”, hän lisää. Kuva: Janne Raevuori
Janne Raevuori
Kalteenmäki tutustui seurakuntaelämään jo lapsuudessa. Vanhemmat olivat aktiivisia seurakuntalaisia ja kuljettivat perheen kolmea lasta niin kirkkoon kuin pyhäkouluunkin. Hengellisyys on kuulunut siis osaksi elämää oikeastaan aina. Toki teininä piti ottaa hetkellinen pesäero kaikkeen tuttuun ja turvalliseen, mutta aika pian nuori Reetta palasi takaisin paikallisseurakunnan yhteisöön mukaan isoskoulutuksen ja nuorisotyön kautta.
Kalteenmäki muistaa olleensa rauhallinen ja kiltti lapsi, joka toimitti sisarusparven esikoisen roolia hyvin tottelevaisesti. Lettipäinen Reetta oli tunnollinen ja piti huolen siitä, ettei aiheuttaisi harmia kenellekään. Kiltin ihmisen painolasti on kulkenut aikuisuuteen saakka: Kalteenmäki kertoo tehneensä tietoisesti töitä, jotta lapsuuden reipas Reetta ymmärtäisi, ettei aina tarvitse olla niin kuuliainen ja kiltti – oikeus olemassaoloon on silti.
– Nykyisin yhdistän reippauteeni kiltteyden sijaan enemmän elämänmyönteisyyttä ja seikkailullisuutta, sellaisena ajattelen nykyään itseni, hän pohtii.
Nuoruuden kotimaisemissa Jyväskylässä oli vallalla tapa, että nuoriso kulki eri seurakuntien tapahtumissa ristiin rastiin; yhtenä iltana käytiin Vapaakirkon nuortenillassa, toisena Helluntaiseurakunnan järjestämässä tapahtumassa ja kolmantena kipaistiin Kansanlähetyksen nuorille suunnattuun illanviettoon. ”Ristiin rastiin kulkeminen” avasi silmät erilaisille suuntauksille, teki tutuksi karismaattisuuden ja muokkasi Kalteenmäen hengellistä musiikkimaailmaa. Oli iso juttu tajuta, että hengellisiä lauluja voi soittaa monella soittimella ja monenlaisella musiikkityylillä. Ristiin kulkeminen vaikutti vahvasti myös siihen, miten Kalteenmäki hahmottaa nykyisin seurakunnan yhteisönä, paikkana, jossa eletään uskoa todeksi yhdessä. Se on ristiriidassa Suomessa vallalla olevan ajatuksen kanssa, missä uskontoa pidetään hyvin yksityisenä asiana.
”There are two things we cannot do alone. One is to be married and the other is to be a Christian.” Paul Tournier
– Tässä sanonnassakin todetaan, että maailmassa on kaksi asiaa, joita ei voi tehdä yksin: toinen on mennä naimisiin ja toinen on olla kristitty. Kristittynä elämiseen kuuluu väistämättä se, että et ole yksin olemassa, olet osa isompaa Kristuksen kirkkoa. Siksi yhteisöllisyys on minulle niin tärkeää.
Kalteenmäki tietää kyllä, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ei ole nykypäivänä mikään helposti edistettävä asia. Sitoutumattomuus on kiireen ja uupumuksen tuotosta ja Kalteenmäki sanoo, että myös tätä aikakauden piirrettä on ymmärrettävä. Ihmisille on annettava tilaa ja on hyväksyttävä se, ettei yhteen kokoontuminen vain yksinkertaisesti aina mahdu samaan kalenteriin lasten harrastusvientien, työkiireiden ja vapaa-ajan menojen kanssa. Sekin on hyvä huomioida, että meitä on moneksi; yhdelle yhteisöllisyys on musiikkitilaisuuteen osallistumista, toiselle se on sunnuntain messu ja kolmannelle taas Marian Kammarin kahvitteluhetki. Tärkeintä Kalteenmäen mielestä on tehdä osallistuminen mahdollisimman helpoksi.
– Kirkon tärkeä tehtävä on tarjota näitä erilaisia mahdollisuuksia liittyä mukaan, liittyä yhdessä kristittynä elämiseen. Osallistumisen kynnyksen pitää siksi olla mahdollisimman matala, hän sanoo.
Kalteenmäki muistaa olleensa rauhallinen ja kiltti lapsi, joka toimitti sisarusparven esikoisen roolia hyvin tottelevaisesti. "Nykyisin yhdistän reippauteeni kiltteyden sijaan enemmän elämänmyönteisyyttä ja seikkailullisuutta." Kuva: Janne Raevuori
Janne Raevuori
Kiinnostus seurakunnassa työskentelemiseen heräsi Kalteenmäellä lukioiässä. Toki mielessä vilahtivat myös perinteiset ammatit kuten opettaja tai lääkäri, mutta työn kristillinen pohja oli hänelle olennaisen tärkeää. Niin hän hakeutui opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Kuitenkin aika pian opintojen alkuvaiheessa selvisi, ettei nuorisotyö riitä uskon palossa vahvasti elävälle nuorelle naiselle. Hän suoritti tutkinnon kuitenkin loppuun, tunnollinen kun oli, ja hakeutui sen jälkeen teologiseen tiedekuntaan. Vaikka pitkä opiskeluaika hieman turhautti, on Kalteenmäki myöhemmin ollut kiitollinen kahden tutkinnon yhdistelmästä, jossa yhdistyvät sopivasti niin nuorisotyön ohjaajan käytännön työ kuin teologisen tiedekunnan teoriakin.
– En olisi muutenkaan voinut aloittaa suoraan papin opinnoilla. Piirit, joissa nuorena kuljin, värittivät ajatusmaailmaani siten, että en edes nähnyt itselleni mahdollisena lähteä opiskelemaan papiksi. Siksi hakeuduin ensin opiskelemaan nuorisotyötä, Kalteenmäki kertoo.
Nuoruuden muisteleminen nostattaa Kalteenmäen kasvoille haikean ja lämpimän hymyn. Nauraen hän toteaa, että jos nuori Reetta olisi voinut tehdä aikamatkan nykyisyyteen, olisi hän todennäköisesti pettynyt nähdessään nykyisen, keski-iän tasaannuttaman itsensä.
– Nuorena minulla oli valtava uskon palo ja ajattelin, että valloitamme maailman. Onhan palo nykyäänkin olemassa, mutta myönnän, että se on hieman erilainen, aika paljon tasaisempi.
Millaista pappeuteen kasvaminen on sitten ollut? Onko tie lapsuuden pyhäkoulusta tämän päivän hengellisen työn tekijäksi ollut suoraviivainen ja selkeä? Kalteenmäki sanoo suoraan, että mutkia on ollut matkassa useitakin ja väliin on mahtunut jopa todellisia hengellisen autiomaan kokemuksia. Elämässä on ollut useita hetkiä, jolloin päällimmäinen kokemus on ollut tunne Jumalan poissaolosta. Hän antaa esimerkin:
– Kun koin elämäni yhden suurimman kriisin, avioeron, oli kokemus niin järisyttävä, että siinä muuttui paitsi suhde itseen ja elämään, myös suhde Jumalaan. Jouduin kysymään, onko Jumala sitä mitä olen ajatellut tai onko Jumalaa kaiken tämän jälkeen edes olemassa, Kalteenmäki muistelee.
Viimeisin epäuskon vaihe liittyy aikaan, kun ura pappina oli jo käynnistynyt. Tuolloin ajatuksissa pyöri, miten tehdä hengellistä työtä, jos ei itse usko Jumalaan? Miten elää työtä oman uskonkriisinsä keskellä? Apuun riensi kollega, joka kysyi, eikö pappina oleminen ole juuri sitä, että on ihmisten kanssa epäuskon hetkillä? Eikö uskoon kuulu myös epäusko, papillakin? Eihän usko olisi uskoa, jos se olisi pelkkää varmuutta.
Kollegan sanat pysäyttivät.
– Silloin ymmärsin, että omat epäuskon hetket pappina eivät automaattisesti tarkoita sitä, etteikö voisi palvella lähimmäisiä. Olisihan se aika epärehellistä, jos pappi ei voisi kokea synkkiä hetkiä niin uskossaan kuin muutoinkin. Edelleen moni niin helposti ajattelee, että pappi olisi uskossaan horjumaton, olen ajatellut niin itsekin. On kuitenkin ollut tärkeää oppia ymmärtämään se, että myös me papit saamme kokea kriisejä ja epäilemme – olemme ihmisiä siinä missä muutkin.