Riit­ta Sär­kiö, mikä puu­tar­ha­kas­vi oli­sit?

Lau­neen seu­ra­kun­nan lap­si- ja per­he­työn pa­pin ei tar­vit­se tätä mon­ta se­kun­tia miet­tiä.

– Eh­dot­to­mas­ti sen pi­täi­si ol­la hyö­ty­kas­vi. Oli­sin pe­ru­na! Sii­tä kas­vaa mon­ta. Ha­lu­an ol­la mo­nek­si, hän vas­taa no­pe­aan tyy­liin­sä, joka kuu­lem­ma liit­tyy hä­nen var­si­nais­suo­ma­lai­seen ve­ren­pe­ri­mään­sä.

Per­heen piha Lah­des­sa ku­hi­see elä­mää. Kas­vu­kau­si on saa­nut rä­jäh­tä­vän star­tin. Kaik­ki­al­la ver­soo, kuk­kii ja su­ri­see ylen mää­rin. Kes­ken haas­tat­te­lun Sär­kiö jou­tuu juok­se­maan pari spurt­tia, sil­lä Pek­ka-puo­li­son hoi­vaa­mat me­hi­läi­set ovat sui­vaan­tu­neet pe­sän kä­sit­te­le­mi­ses­tä. Täs­tä seu­raa pari na­pak­kaa var­si­nais­suo­ma­lais­ta vuo­ro­sa­naa.

Riit­ta Sär­ki­ön kä­den­jäl­jis­sä kas­vi­maa pus­kee il­moil­le ai­na­kin kel­ta- ja val­ko­si­pu­lia, pork­ka­naa, lips­tik­kaa, sal­ko­pa­pua, avo­maan­kurk­kua, to­maat­tia ja chi­liä. Ei­kä täs­sä kaik­ki. Var­si­nai­nen kas­vi­maa si­jait­see Lah­den kau­pun­gin vil­je­ly­pals­toil­la, ja siel­lä vas­ta kas­vaa­kin: eri­lai­sia pa­pu­ja ja kur­pit­soi­ta, sa­laat­tia, til­liä, pu­na­juur­ta ja tie­ten­kin pe­ru­naa. Tän­ne ko­ti­pi­hal­le­kin, kas­vu­har­son al­le, on is­tu­tet­tu var­hais­pe­ru­naa. Ol­koon Sär­kiö nyt siis täs­sä mie­li­ku­va­lei­kis­sä tuo emo­kas­vi, jos­ta haa­rau­tu­vaa mo­ni­nai­suut­ta tar­kas­te­lem­me elä­mäs­tä na­pa­tuin tuo­ki­o­ku­vin.

1. Tuo­ki­o­ku­va  siu­naus­kap­pe­lis­ta.

Nä­ky­mä hau­ta­jais­vie­raan sil­min: ark­ku on kap­pe­lis­sa pai­kal­laan, omai­set saa­pu­neet ja se­re­mo­nia al­ka­mas­sa, mut­ta Riit­ta Sär­ki­öl­lä ei ole kii­re. Hän on kyy­kis­ty­nyt val­koi­ses­sa al­bas­saan pie­nen taa­pe­ron vie­rel­le ja jut­te­lee täl­le hil­jaa.

– Mi­nua su­ret­taa, jos lap­set ei­vät tule hau­ta­jai­sis­sa koh­da­tuik­si. Heil­lä voi ol­la pal­jon ky­sy­myk­siä, Sär­kiö sa­noo.

– Jäyk­kyy­del­lä ei saa­vu­te­ta mi­tään. Ha­lu­ai­sin, et­tä lap­set saa­vat osan­sa läm­mös­tä. Jos kes­ken toi­mi­tuk­sen tu­lee ky­sy­myk­siä, voin vaik­ka sa­noa, et­tä ju­tel­laan koh­ta sii­tä. Kir­kol­li­nen toi­mi­tus Sär­ki­ön mal­liin ei ole juna, joka kii­tää pää­te­pis­tee­seen, vaik­ka mitä ta­pah­tui­si. Py­hyys ei kär­si sii­tä, et­tä ote­taan ti­lan­ne ja ih­mi­set huo­mi­oon. Tar­vit­ta­es­sa kes­key­te­tään, loh­du­te­taan, ruo­ki­taan, vaih­de­taan vaip­pa.

Pa­ria Sak­san-vuot­ta ja nel­jää van­hem­pain­va­paa­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta Sär­kiö on ol­lut Lau­neen seu­ra­kun­nan pap­pi­na vuo­des­ta 1989. Pit­kä työ­his­to­ria on tuo­nut ko­ke­mus­ta, var­muut­ta, rau­haa ja ru­tii­nia, joi­den va­ras­sa voi jo luot­ta­vai­ses­ti heit­täy­tyä kaik­ki­nai­siin ti­lan­tei­siin il­man tun­ti­kau­sien val­mis­te­lua. Nuo­re­na pap­pi­na sel­lai­seen ren­tou­teen ei vie­lä ol­lut rah­kei­ta, hän ar­ve­lee.

– Läs­nä­o­le­vil­le voi ol­la ar­vo­kas­ta, et­ten ole pa­pe­rei­de­ni ta­ka­na, vaan het­kes­sä läs­nä.

Jo tei­ni-iäs­sä Sär­kiö tuu­ra­si kant­to­ria Ha­li­kon seu­ra­kun­nas­sa ja kat­se­li ur­ku­par­vel­ta pap­pe­ja tar­kas­ti: tuol­lai­nen ha­lu­ai­sin ol­la, tuol­lai­nen en. En sel­lai­nen, joka kä­ve­lee ti­lai­suu­teen, pu­huu jut­tun­sa ja häi­pyy kuin te­ki­si jon­kin­lai­sen suo­ri­tuk­sen.

– Nuo­re­na en oli­si osan­nut sitä sa­noit­taa, mut­ta myö­hem­min erääs­tä kir­kon stra­te­gi­as­ta poi­mit­tu lau­se ko­lah­ti mi­nuun: ”Ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­män ta­voi­te on in­hi­mil­li­nen läm­pö ja hen­gel­li­nen sy­vyys.” Ta­ju­sin, et­tä sitä minä ha­lu­an.

2 Tuo­ki­o­ku­va keit­ti­ös­tä.

Ke­säi­siin pi­ha­seu­roi­hin oli­si kiva saa­da tuo­ret­ta pul­laa. Sär­kiö re­pii jau­ho­pus­sin au­ki ja si­too työ­kän­ny­kän hui­vil­la pos­keen kiin­ni, jot­ta voi pu­hua pu­he­lui­ta sa­mal­la, kun kä­det alus­ta­vat pul­la­tai­ki­naa. In­no­vaa­tio näyt­tää koo­mi­sel­ta, mut­ta toi­mii.

– Pa­pin työs­sä tyk­kään tart­tua myös käy­tän­nön hom­miin. Voin lei­poa pul­lat, tyh­jen­tää ros­kik­sen, sä­es­tää lau­lun. Tämä on ko­ko­nais­val­tai­nen pa­ket­ti. Pi­tää muis­taa raa­put­taa kyn­sis­tä piz­za­tai­ki­nan rip­peet en­nen kun aloit­taa per­he­mes­sun, hän sa­noo.

– Tar­tun no­pe­as­ti toi­meen, mut­ta en ole ko­vin huo­lel­li­nen. Jos­kus va­lu­rau­ta­pan­nu jää le­vyl­le, ja huus­hol­lis­sa lei­juu si­ni­nen käry, hän tun­nus­taa.

Sä­häk­kä toi­me­li­ai­suus on pe­räi­sin lap­suu­den­ko­dis­ta Ha­li­kos­ta. Maa­lais­ta­los­sa oli kar­jaa, vil­ja­pel­to­ja, kas­vi­maa, pe­ru­na­maa ja pal­jon te­ke­mis­tä. Rii­tan, vel­jen ja sis­kon oli lau­an­tai­aa­mui­sin tur­ha yrit­tää nuk­kua pit­kään: ”Ylös ny, hei­nä­kuor­maa te­ke­mään!” Jos ruu­vi jos­sain koh­taa rep­sot­ti, sitä ei jää­ty ih­met­te­le­mään: ”Haes Riit­ta meis­se­li.”

Pi­han­kin piti ol­la tip top. Oli tär­ke­ää, mil­tä asi­at mui­den sil­mis­sä näyt­ti­vät. Sii­nä suh­tees­sa Sär­kiö sa­noo ka­pi­noi­neen­sa. Oma etu­pi­ha kas­vaa vil­li­nä kuk­ka­niit­tyä.

Ko­din kas­vu­poh­jas­sa tyt­tö kas­vat­ti rön­sy­jä mo­neen suun­taan: ah­ke­roi kou­lus­sa ja mu­siik­ki­o­pis­tos­sa, kävi kuo­ros­sa ja py­hä­kou­lus­sa ja 4H-ker­hos­sa.

– Koti ei ol­lut hen­gel­li­nen, mut­ta se oli kris­til­li­nen, Sär­kiö luon­neh­tii.

Rip­pi­kou­lun ai­koi­hin hän al­koi huo­ma­ta muo­dos­ta­van­sa omaa suh­det­ta kris­ti­nus­koon. Ha­li­kon seu­ra­kun­ta ei ol­lut min­kään he­rä­tys­liik­keen lei­maa­ma, vaan mei­nin­ki oli ta­val­li­sen pe­rus­lu­te­ri­lais­ta. Sär­kiö tuu­maa, et­tä se oli hä­nel­le hy­väk­si.

– Liik­keet voi­vat her­käs­ti ol­la ulos­sul­ke­via, hän sa­noo.

– Maa­il­man­ku­va­ni ei myös­kään te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa jou­tu­nut krii­siin sii­tä, et­tä us­koa tut­ki­taan aka­tee­mi­ses­ti.

3. Tuo­ki­o­ku­va Te­boi­lil­ta vuon­na 1989.

Juu­ri pap­pis­vih­ki­myk­sen saa­nut Sär­kiö tank­kaa au­to­aan Te­boi­lil­la pa­pin pan­ta kau­las­saan, kun tun­te­ma­ton ih­mi­nen lä­hes­tyy hän­tä: ”Mun täy­tyy oi­kein kat­soa. Sä oot nais­pap­pi!”

Suo­men en­sim­mäi­set nais­pa­pit vi­hit­tiin vuon­na 1988. Kun Sär­kiö aloit­ti opin­ton­sa Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa 1983, hän opis­ke­li sekä ma­te­ma­tiik­kaa et­tä te­o­lo­gi­aa aja­tel­len, et­tä ken­ties hä­nes­tä voi­si tul­la opet­ta­ja, jol­la oli­si hal­lus­saan ”ta­jun­nan­rä­jäyt­tä­vä yh­dis­tel­mä us­koa ja tie­det­tä”. En­sim­mäi­sen vuo­den jäl­keen ma­te­ma­tii­kan abst­rak­tius ei enää tun­tu­nut niin kut­su­val­ta. Eh­kä sit­ten­kin seu­ra­kun­ta­leh­to­rik­si?

Te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa opis­ke­li sa­maan ai­kaan muu­an Pek­ka. He myös lau­loi­vat sa­mas­sa Lo­gos-kuo­ros­sa.

– Jo en­sim­mäi­sis­sä har­joi­tuk­sis­sa Pek­ka bon­ga­si mi­nut ja lau­sui is­ku­rep­lii­kin: ”Ol­laanks me ta­vat­tu So­dan­ky­läs­sä?” Minä vas­ta­sin tyr­mi­äs­ti, et­tä ”mä en oo kyl käy­ny Kuu­sa­moa kor­ke­am­mal­la”, Sär­kiö nau­raa.

– Sen jäl­keen olem­me kyl­lä yh­des­sä käy­neet mo­net ker­rat niin So­dan­ky­läs­sä kuin muu­al­la­kin La­pis­sa, ja me­nem­me tä­nä­kin ke­sä­nä.

Te­o­lo­gi­an opin­to­jen ai­ka­na nais­pap­peus­kes­kus­te­lua käy­tiin to­den te­ol­la. Yli­o­pis­tos­sa nai­set­kin sai­vat osal­lis­tua käy­tän­nöl­li­sen te­o­lo­gi­an ”kui­va­har­joit­te­lu­kurs­sil­le”, jol­la har­joi­tel­tiin kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia ja li­tur­gi­aa. Sär­kiö oli sa­mas­sa ryh­mäs­sä tu­le­van puo­li­son­sa sekä mui­den tut­tu­jen ka­ve­rei­den kans­sa. Hän muis­taa aja­tel­leen­sa: ”On se jän­nä, mi­ten noi voi ol­la pap­pe­ja, mut­ta minä en. Mikä mi­nun su­ku­puo­les­sa­ni es­tää sen? Kel­pai­sin­ko, jos muut­tai­sin ää­ne­ni mö­re­äk­si? Jos peit­täi­sin hiuk­se­ni?”

– Sii­nä mi­nul­le tuli pap­pis­kut­su­mus, hän sa­noo.

Sär­kiö to­te­aa, et­tei nous­sut bar­ri­ka­deil­le, mut­ta kun pää­tös nais­pap­peu­des­ta teh­tiin vuon­na 1986, täh­täin oli päi­vän­sel­vä.

– On­han tämä niin pal­jon sy­vem­pi ja mo­ni­puo­li­sem­pi teh­tä­vä kuin leh­to­rin vir­ka.

4. Tuo­ki­o­ku­va  ris­ti­rii­dan kes­kel­tä.

Ei saa ta­pel­la, huu­te­lee si­sa­rus­sar­jan kes­kim­mäi­nen Riit­ta, kun iso­ve­li ja pik­ku­sis­ko ovat jäl­leen ker­ran tois­ten­sa kim­pus­sa.

Kes­kim­mäi­syy­den men­ta­li­teet­ti on ken­ties py­sy­nyt mu­ka­na lap­suu­des­ta läh­tien.

Osa­na oli ol­la so­vin­toa vä­lit­tä­vä ai­nes kuo­hu­vien osa­puol­ten kes­kel­lä. Eh­kä tämä kuul­taa läpi jopa Sär­ki­ön väi­tös­kir­jas­sa, jon­ka hän kir­joit­ti Sak­san Tübin­ge­nis­sä vuon­na 1996. Sen myö­tä hä­nes­tä tuli Suo­men en­sim­mäi­nen Uu­den tes­ta­men­tin ek­se­ge­tii­kas­ta väi­tel­lyt nai­nen. Ai­hee­naan hän tut­ki apos­to­li Paa­va­lin toi­sen ko­rint­ti­lais­kir­jeen koh­taa, jon­ka taus­ta-ase­tel­ma­na on ris­ti­rii­ta­ti­lan­ne Paa­va­lin ja seu­ra­kun­nan vä­lil­lä. Sär­kiö ku­vai­lee teks­ti­kat­kel­maa jy­ke­väk­si.

– Paa­va­li ra­ken­taa sii­nä op­pia Kris­tuk­ses­ta ja pe­las­tuk­ses­ta so­vi­tuk­sen ja so­vin­non ter­mein ja ke­hot­taa seu­ra­kun­taa so­vin­toon, hän sa­noo.

Mo­net ris­ti­rii­dat re­pi­vät tä­män­het­kis­tä­kin maa­il­maa. Pai­koin ja­ko­lin­jat ovat sy­viä myös kir­kos­sa.

– Su­ren ja kam­mo­an tätä mels­ket­tä, tätä kah­ti­a­ja­kau­tu­nei­suut­ta, Sär­kiö sa­noo.

Uran­sa mit­taan hän on mo­nin ta­voin ol­lut kir­kos­sa vai­kut­ta­ja­na kir­kol­lis­ko­kou­se­dus­ta­ja­na, kirk­ko­hal­li­tuk­sen täy­sis­tun­non pap­pis­jä­se­ne­nä, pap­pi­sa­ses­so­ri­na sekä eri­lai­sis­sa työ­ryh­mis­sä, mut­ta sel­lai­sia teh­tä­viä hän ei enää ha­lua.

– Nämä ovat ol­leet hie­no­ja maus­tei­ta kir­kol­li­sel­la ural­la, mut­ta nyt mi­nul­la on tun­ne, et­tä ha­lu­an py­syä pe­rus­työs­sä­ni. Mi­nul­la on eh­kä vii­si vuot­ta työ­u­raa jäl­jel­lä, hän sa­noo. Hä­nen ko­ke­muk­sen­sa mu­kaan ih­mis­ten omat ti­lan­teet, ky­sy­myk­set ja us­kon­kai­puut me­ne­vät elä­män ry­ti­nöis­sä ohi opil­lis­ten ky­sy­mys­ten. Syn­ty­män ja kuo­le­man ää­rel­lä ris­ti­rii­dat jää­vät taka-alal­le.

– Ha­lu­an ol­la vain Riit­ta-pap­pi, jon­ka lap­set­kin tun­te­vat. Eh­din vie­lä mo­nen vuo­den ajan koh­da­ta ih­mi­siä. Jää­kööt mels­keet.

Ne työ­ti­lan­teet, jois­sa vä­rei­lee in­hi­mil­li­nen läm­pö, saa­vat pa­pin­kin ku­kois­ta­maan. Koh­taa­mi­aan ras­kai­ta koh­ta­loi­ta hän pur­kaa ru­koi­le­mal­la, kir­joit­ta­mal­la päi­vä­kir­jaa ja lu­ke­mal­la Raa­mat­tua.

– Ny­ky­a­jan mää­ri­tel­mien mu­kaan en ole kon­ser­va­tii­vi, mut­ta Jee­suk­ses­ta, kris­ti­nus­kon yti­mes­tä ja pe­rin­tees­tä ha­lu­an pi­tää kiin­ni.

5. Tuo­ki­o­ku­va vil­tin al­ta.

Lat­ti­al­le on ra­ken­net­tu vil­tis­tä maja. Siel­lä Riit­ta-mum­mi ja kol­me­vuo­ti­as lap­sen­lap­si ovat tur­vas­sa hir­vi­öl­tä, hir­mu­myrs­kyl­tä, tuu­lel­ta ja kum­mi­tuk­sel­ta. Vä­lil­lä kur­kis­te­taan va­ro­vas­ti ma­jan oves­ta: ”Me­ni­kö se jo?”

Mum­mi-päi­vä on ker­ran vii­kos­sa. Sil­loin vain lei­ki­tään, ja se on on­nea.

– Te­kee hy­vää heit­täy­tyä yh­des­sä nau­ruun ja ke­vey­teen, Sär­kiö sa­noo.

Hä­nen ha­vain­to­jen­sa mu­kaan maa­il­ma on nyt lap­sil­le le­vot­to­mam­pi paik­ka kuin 20–30 vuot­ta sit­ten, kun omat lap­set kii­pei­li­vät puis­sa, maa­la­si­vat ja as­kar­te­li­vat. Sär­ki­öt ot­ti­vat hei­dät mu­kaan myös kir­kon­penk­kiin, jos­sa ”meno oli vä­lil­lä hi­kis­tä ja ru­si­noi­ta ku­lui”.

Hen­gel­li­syyt­tä ei kui­ten­kaan edes kah­den pa­pin per­hees­sä voi lap­sil­le me­kaa­ni­ses­ti siir­tää.

– Mi­tään pa­kot­ta­mis­ta, ah­dis­ta­mis­ta tai tu­put­ta­mis­ta ei voi ol­la. Sen seu­rauk­set voi­vat ol­la dra­maat­ti­sia, Sär­kiö sa­noo.

Jos jo­ta­kin hen­gel­li­syy­des­tä ha­lu­ai­si siir­ty­vän, vii­saam­paa lie­nee elää sitä to­dek­si ar­jes­sa sen kum­mem­min paa­saa­mat­ta.

Nyt lap­set rön­sy­ä­vät jo maa­il­mal­la etääm­pä­nä emo­kas­vis­ta.

– Per­he-elä­mä on mi­nul­le edel­leen val­ta­van tär­ke­ää. Si­säi­ses­ti keh­rään, kun saan ta­va­ta lap­sia ja hei­dän per­hei­tään, Sär­kiö ku­vai­lee.

Tääl­lä hyö­ty­tar­has­sa, mo­ni­nai­sen ver­son­nan ja ku­kin­nan yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä, on hyvä ky­syä, mil­lais­ta sa­toa emo­kas­vi toi­voo voi­van­sa kan­taa. Sär­kiö miet­tii.

– Ha­lu­ai­sin tuot­taa ih­mi­sil­le hy­vää. Et­tä heil­lä oli­si hyvä ol­la suh­tees­sa it­seen­sä, toi­siin­sa, luon­toon ja Ju­ma­laan. Toi­voi­sin, et­tä ku­kin oli­si huo­lien­sa­kin kes­kel­lä pe­rim­mäl­tään on­nel­li­nen.