Pet­ri Lis­ki muis­taa elä­väs­ti sen het­ken. Hän oli sil­loin seit­sen­vuo­ti­as, kun hä­net val­ta­si ou­to, täy­sin en­nen ko­ke­ma­ton tun­ne.

– Muis­tan, et­tä ker­ran hei­nä­kuus­sa 7-vuo­ti­aa­na mi­nul­la oli tyl­sää.

Ti­lan­ne oli ou­to, kos­ka me­ne­väl­lä Pet­ri-po­jal­la ei ol­lut omien muis­to­jen­sa mu­kaan en­nen ol­lut tyl­sää.

– Het­ken ih­me­tel­ty­ä­ni me­nin sit­ten heit­tä­mään tik­kaa, ja niin vain se­kin päi­vä jat­koi sii­tä ete­ne­mis­tään, muis­te­lee hän nau­ra­en.

Lis­ki is­tuu Lah­den his­to­ri­al­li­sen mu­se­on Sa­lon­gis­sa nurk­ka­pöy­dän ää­res­sä ja ta­ri­noi elä­mäs­tään ku­vai­le­vas­ti ja eläy­ty­en – ai­van ku­ten vain näyt­te­li­jä osaa. Sa­lon­ki on si­sus­tet­tu en­ti­sa­jan tyy­lik­kääs­ti vii­meis­tel­lyil­lä pui­sil­la huo­ne­ka­luil­la ja sei­niä ko­ris­ta­vat kau­niit ta­pe­tit. Näky miel­lyt­tää ark­ki­teh­tuu­ris­ta kiin­nos­tu­neen Lis­kin sil­mää. Hän si­lit­tää pui­sen soh­van kä­si­no­jaa ja sa­noo omis­ta­van­sa lä­hes sa­man­lai­sen soh­van it­se­kin.

– Oman ko­ti­ni si­sus­tus on ai­ka lail­la sa­man­lais­ta, mitä tääl­lä. Olen es­tee­tik­ko ja jos­kus nuo­rem­pa­na mie­tin jopa si­sus­tu­sark­ki­teh­din uraa, Ant­ti­lan­mä­en oma­ko­ti­ta­lo­ko­tin­sa ai­koi­naan lä­hes täy­sin re­mon­toi­nut Lis­ki ker­too.

Jos ei lap­se­na Lis­ki kär­si­nyt tyl­syy­des­tä, ei se tun­ne tai­da ol­la tut­tu ai­kui­si­äl­lä­kään. Me­ne­vä ja eteen­päin kat­so­va asen­ne kuu­luu oh­jaa­ja-näyt­te­li­jä-muu­sik­ko-juon­ta­ja-ää­ni­näyt­te­li­jä-lau­lun­te­ki­jä-sä­vel­tä­jä-elä­ke­kas­san­joh­ta­ja ja -sih­tee­ri Lis­kin ta­paan elää ja ol­la. Osaa­han hän rau­hoit­tua, jos ha­lu­aa, mut­ta kun kiin­nos­tus elä­mäs­sä on niin mo­ni­a­lais­ta ja mo­nen suun­tais­ta, tup­paa te­ke­mis­tä riit­tä­mään jat­ku­vas­ti.

– Minä olen mo­nis­ta asi­ois­ta in­nos­tu­va luon­ne, ja ha­lu­an to­teut­taa suun­ni­tel­ma­ni heti. Olen toi­min­nan mies, en haa­vei­le.

Tä­män toi­min­nan mie­hen te­ke­mi­ses­tä sai­vat lah­te­lai­set­kin osan­sa men­nee­nä ke­vää­nä, kun Lis­kin oh­jaus­työ, Lah­den Kes­kus­ta­te­ok­si ää­nes­tet­ty Kär­si­mys­tie-ka­tu­näy­tel­mä, le­vit­täy­tyi Lah­den kes­kus­tan alu­eel­le koko pää­si­äi­sen ajak­si. Lis­ki sa­noo, et­tä oli kun­nia-asia ot­taa jäl­leen, jo kol­mat­ta ker­taa, kop­pia oman isän, te­at­te­ri­oh­jaa­ja ja pro­fes­so­ri Paa­vo Lis­kin kä­si­kir­joit­ta­mas­ta ja ai­em­min oh­jaa­mas­ta pää­si­äis­näy­tel­mäs­tä. Hän ke­huu työ­ryh­män sau­ma­ton­ta yh­teis­työ­tä yli­ver­tai­sek­si ja nä­kee Kär­si­mys­tie-ka­tu­näy­tel­mäs­sä myös kes­kus­tan ehey­tyk­sen kan­nal­ta olen­nai­sen nä­kö­kul­man.

– Pi­dän tär­ke­ä­nä sitä, et­tä saim­me täl­lä näy­tel­mäl­lä toi­min­taa ja si­säl­töä kes­kus­tan alu­eel­le ja lah­te­lais­ten elä­mään. Saim­me tuo­tua osuu­tem­me kes­kus­tan elä­vöit­tä­mis­työ­hön. Va­lin­ta Kes­kus­ta­te­ok­si tun­tuu eri­tyi­sen mie­lui­sal­ta, sil­lä sen teki ni­me­no­maan ylei­sö pie­nen eliit­ti­jou­kon si­jaan.

Kär­si­mys­tien te­ke­mi­nen oli Lis­kil­le kuin per­he­ta­pah­tu­maan oli­si osal­lis­tu­nut. Isän kä­si­kir­joit­ta­mas­sa näy­tel­mäs­sä oli­vat mu­ka­na pait­si omat po­jat, myös liu­ta jo en­nal­ta tut­tu­ja har­ras­ta­ja­näyt­te­li­jöi­tä, ka­ve­rei­ta, ky­län mie­hiä ja nai­sia. Lis­ki sai oh­ja­ta ko­vas­ti ar­vos­ta­mien­sa har­ras­ta­ja­näyt­te­li­jöi­den li­säk­si myös kah­ta am­mat­ti­näyt­te­li­jää, kun Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­rin Ta­pa­ni Kal­li­o­mä­ki esit­ti pää­roo­lis­sa Jee­sus­ta ja free­lan­ce-oh­jaa­ja Ar­to Myl­lä­ri­nen Pie­ta­ria. Vaik­ka isä oli teh­nyt poh­ja­työn hy­vin val­miik­si, riit­ti po­jal­le­kin hom­maa oh­jaus­työs­sä ihan riit­tä­väs­ti, oli­vat­han näyt­te­li­jät kui­ten­kin suu­rel­ta osin eri hen­ki­löi­tä, mitä ai­em­mis­sa ver­si­ois­sa.

– Kos­ka olen lu­ku­ja vail­le val­mis te­o­lo­gi, tein pal­jon myös taus­ta­työ­tä: tut­kin opil­li­sia asi­oi­ta ja tein his­to­ri­al­lis­tul­kin­nal­lis­ten fak­to­jen tar­kis­tus­ten li­säk­si myös omia pai­no­tuk­sia tä­hän ver­si­oon.

Työs­ken­te­ly Kär­si­mys­tien kal­tai­sen hen­gel­li­sen suur­te­ok­sen kans­sa oli Lis­kil­le luon­te­vaa, sil­lä hän sa­noo ole­van­sa seu­ra­kun­ta­myön­tei­nen ih­mi­nen. Us­kon­nol­li­suus on ai­na ol­lut nor­maa­li osa elä­mää, vaik­ka mi­tään suur­ta us­koon tu­loa hän ei ole elä­mäs­sään ko­ke­nut. Lap­suu­den per­hees­sä kris­til­li­set ar­vot oli­vat kui­ten­kin vah­vas­ti läs­nä niin omien van­hem­pien kuin iso­van­hem­pien­kin kaut­ta.

Eri­lai­set per­he­ti­lan­teet ja vai­ke­at vai­heet elä­män var­rel­la ovat kas­vat­ta­neet hen­ki­syy­teen ja Ju­ma­lan kai­puu­seen.

– Koen hy­vin loh­dul­li­sek­si sen aja­tuk­sen, et­tä kun ma­te­ria, jär­ki ja lo­giik­ka ei enää au­ta, on joku, jos­ta saa loh­tua. Ru­kouk­sii­ni­kin on tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa vas­tat­tu.

Yk­si elä­män suu­rim­mis­ta tra­ge­di­ois­ta ta­pah­tui Lis­kin ol­les­sa 9-vuo­ti­as. Per­he oli juu­ri muut­ta­nut isän työn pe­räs­sä Ou­lus­ta Hel­sin­kiin, kun 3-vuo­ti­as pik­ku­ve­li jou­tui ko­la­riin ja kuo­li. Äkil­li­nen ja syvä, koko per­het­tä ja su­kua ra­vis­tel­lut suru yh­dis­tet­ty­nä vas­ta ta­pah­tu­nee­seen paik­ka­kun­nan ja kou­lun vaih­toon, teki so­peu­tu­mi­ses­ta uu­siin ym­py­röi­hin haas­ta­vaa.

– So­peu­duin, mut­ta ei­hän sii­nä mi­tään jär­keä ol­lut. Oman vel­jen me­net­tä­mi­nen 9-vuo­ti­aa­na – on­han se pik­kui­sen lii­kaa, Lis­ki huo­kaa.

Per­he vaih­toi paik­ka­kun­taa usein isän te­at­te­ri­työn vuok­si. Syn­nyin­kau­pun­ki Tu­run jäl­keen tuli muut­to Kuo­pi­oon, kun Lis­ki oli 3-vuo­ti­as. Sit­ten oli vuo­ros­sa Ou­lu ja lo­pul­ta Hel­sin­ki.

– Vii­den en­sim­mäi­sen kou­lu­vuo­den ai­ka­na vaih­doin kau­pun­kia kah­des­ti ja joka vuo­si luok­kaa.

Luo­kan pie­ni­ko­koi­sim­pa­na ja suh­teel­li­sen nä­ky­vä­nä per­soo­na­na Lis­ki sai usein osan­sa isom­pien kou­lu­lais­ten vä­hem­män hel­lis­tä ot­teis­ta, mut­ta kii­tos äi­dil­tä pe­ri­tyn sit­ke­än tais­te­li­ja­luon­teen, ei hän muis­ta jää­neen­sä uu­sis­sa pii­reis­sä ko­vin hel­pos­ti mui­den nui­jit­ta­vak­si.

– Vaik­ka kyl­lä mi­nua jon­kin ver­ran kou­lus­sa kiu­sat­tiin­kin. Jou­duin usein miet­ti­mään, mitä reit­tiä us­kal­lan men­nä kou­lus­ta ko­tiin.

Tämä oli ai­kaa, kun per­he muut­ti Kan­nel­mä­keen, kau­pun­gi­no­saan, jon­ne tie vei isä-Paa­von Ka­le­va­la-he­rä­tyk­sen vuok­si. Kan­nel­mä­en kau­nis nimi toi mie­leen kan­sal­li­see­pok­sen, mut­ta se oli­kin ai­noa kau­nis asia 70-lu­vun puo­li­vä­lin Kan­nel­mä­es­sä.

– Se oli tyly paik­ka, mut­ta siel­tä me it­sem­me löy­sim­me, ele­ment­ti­lä­hi­ön ta­kaa nuo­ri­so­ri­kol­li­suu­den keh­dos­ta.

Reip­paan me­ne­vä luon­ne aut­toi uu­siin ym­py­röi­hin so­peu­tu­mi­ses­sa; ka­ve­rei­ta löy­tyi har­ras­tus­pii­reis­tä jää­kie­kon ja ylei­sur­hei­lun pa­ris­ta.

Ja sit­ten oli mu­siikki.

Jo Ou­lus­sa asu­es­saan Lis­ki oli pe­rus­ta­nut 8-vuo­ti­aa­na en­sim­mäi­sen bän­din­sä ka­ve­rei­den kans­sa. Sil­loin soit­ti­met val­mis­tet­tiin it­se ja kos­ka äi­ti ja isä te­ki­vät pit­kää päi­vää töis­sä, mah­tui Lis­kien ko­tiin hy­vän­ko­koi­nen ylei­sö naa­pu­rin lap­sia kuun­te­le­maan. Bän­di luu­kut­ti Lu­xo­rin put­ki­ra­di­os­ta kai­ku­vaa Dan­nya pla­y­bac­ki­na suu­rel­la an­tau­muk­sel­la.

– Rum­mut oli teh­ty soh­vas­ta ja vi­nos­ta pah­vi­laa­ti­kos­ta, säh­kö­ki­ta­ra van­has­ta lät­kä­mai­las­ta, jo­hon olin Sa­ku­ral­la piir­tä­nyt kie­let. Kir­joi­tus­ko­ne oli pi­a­no. Niin vain soi­tet­tiin ylei­söl­le koko Dan­nyn levy ja saa­tiin ihan hyvä keik­ka­palk­ki­o­kin, kun pää­sy­mak­su oli 5 pen­niä.

Tuo het­ki ko­din olo­huo­nees­sa, lap­siy­lei­sön ym­pä­röi­mä­nä, oli mer­ki­tyk­sel­li­nen. Sil­loin Lis­ki ni­mit­täin muis­taa ta­jun­neen­sa, et­tä naut­tii esiin­ty­mi­ses­tä ja soit­ta­mi­ses­ta ka­ve­rei­den kans­sa. Sii­tä tun­tees­ta, jon­ka ylei­sö saa ai­kai­sek­si.

Sii­tä­pä se sit­ten läh­ti – mu­siik­ki ja lu­kui­sat eri­lai­set bän­di­ko­koon­pa­not. Mu­siik­ki täyt­ti elä­män ja Lis­ki on sen jäl­keen soit­ta­nut ja lau­la­nut ai­van tä­hän päi­vään saak­ka. Tyy­li ja ko­koon­pa­not ovat vain vaih­tu­neet, ka­sa­ri­mu­sii­kis­ta pop­piin ja roc­kiin, vä­lil­lä tans­si­mu­siik­kiin tai is­kel­mään.

Roc­ka­bil­ly-bän­dis­sä Lis­ki soit­ti kah­dek­san­nel­la luo­kal­la. Tuol­loin vuot­ta van­hem­mat po­jat oli­vat pääs­seet sel­vil­le nuo­ren mie­hen rum­pu­jen soit­ta­mis­tai­dois­ta ja pyy­si­vät hän­tä mu­kaan bän­diin.

– Sen jäl­keen mi­nul­la oli­kin hen­ki­var­ti­jat, kun bän­di­ka­ve­rit pi­ti­vät mi­nus­ta huo­len kou­lu­mat­koil­la, muis­te­lee hän hy­myil­len.

Lis­ki pää­si opis­ke­le­maan Ou­lun­ky­län Pop/Jazz-opis­toon, ei to­sin rum­pu­ja. En­sim­mäi­sek­si soit­ti­mek­si van­hem­mat va­lit­si­vat ker­ros­ta­lo­ys­tä­väl­li­sem­män inst­ru­men­tin.

– Aloi­tin mu­siik­ki­o­pin­not säh­kö­u­ruil­la, mut­ta sain muu­ta­man vuo­den pääs­tä vaih­taa soit­ti­men rum­pui­hin. Bän­di­ku­vi­ois­sa rum­mut oli­vat ai­ka pal­jon ko­vem­pi jut­tu kuin säh­kö­u­rut.

Haa­ve rock-täh­tey­des­tä eli vah­va­na, mut­ta ai­ka pian kävi il­mi, et­tä mu­sii­kin te­o­ria ja soit­to­tek­nii­kan har­joit­te­lu oli me­ne­väl­le luon­teel­le lii­an hi­das­ta puu­haa. Soit­ta­mi­nen jat­kui, mut­ta rin­nal­le piti löy­tää toi­nen ai­he­a­lue, joka täyt­täi­si rock-täh­tey­den to­teu­tu­mat­to­muu­des­ta jää­neen au­kon.

”Kai seu­raat isä­si ja­lan­jäl­kiä?” oli ky­sy­mys, jon­ka Lis­ki oli saa­nut usein kuul­la. Se oli är­syt­tä­nyt ja ai­heut­ta­nut ka­pi­naa koko te­at­te­ri­a­laa koh­taan. Sil­ti hän ihai­li te­at­te­rin­joh­ta­ja­na, dra­ma­tur­gi­na, oh­jaa­ja­na ja näyt­te­li­jä­nä työs­ken­nel­leen isän­sä työ­tä. Lis­ki pää­si si­säl­le Te­at­te­ri­kor­ke­aan en­siy­rit­tä­mäl­lä, mut­ta opin­to­jen al­ku­vai­he osoit­tau­tui pet­ty­myk­sek­si.

– Olin saa­nut te­at­te­ri­ki­pi­nän seu­ra­tes­sa­ni isän oh­jaus­töi­tä, Tun­te­ma­ton­ta so­ti­las­ta ja Ka­le­va­laa, jot­ka oli­vat val­ta­via spek­taak­ke­lei­ta. Sit­ten yh­täk­kiä me har­joit­te­lem­me mus­tas­sa huo­nees­sa, jos­sa hiki, räkä ja syl­ki rois­ku­vat, mö­lis­tään ja saa­vu­te­taan ää­rim­mäi­siä tun­ne­ti­lo­ja – se ei vain vas­tan­nut mi­nun aja­tus­ta­ni te­at­te­ris­ta, Jou­ko Tur­kan opis­sa opin­to­jaan aloit­ta­nut Lis­ki muis­te­lee.

Opin­to­jen puo­li­vä­lis­sä hän al­koi työs­ken­nel­lä isän­sä kans­sa ke­sä­te­at­te­ri­tuo­tan­nois­sa. Se oli kuin toi­nen te­at­te­ri­kou­lu, ei­kä tar­vet­ta ka­pi­noi­da isä-poi­ka-yh­teis­työ­tä vas­taan enää ol­lut.

Tänä vuon­na on täyn­nä 34 vuot­ta näyt­te­li­jän töi­tä Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa. Pit­kä ura on mah­dol­lis­ta­nut mo­ni­puo­li­set ja vaih­tu­vat roo­lit ja se on juu­ri se, mis­tä hän työs­sään eri­tyi­ses­ti naut­tii. Yh­tä lem­pi­roo­li­aan Lis­ki on saa­nut esit­tää Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa siel­lä vie­rail­les­saan 90-lu­vun lo­pul­la.

– Lau­la­vat sa­de­pi­sa­rat -mu­si­kaa­li­roo­li oli upea! Oli mah­ta­vaa saa­da lau­laa ja tans­sia mu­si­kaa­lin täh­te­nä. Se oli sitä elä­män­vai­het­ta, ja nyt mi­nul­la on, kii­tos ikä­ni, sel­väs­ti me­nos­sa isä­vai­he, eli saan esit­tää näy­tel­mis­sä isää. Toi­von, et­tä vie­lä tu­lee vai­he, kun saan näy­tel­lä mer­kit­tä­viä val­ti­on pää­mie­hiä. Tämä on juu­ri työ­ni ydin – roo­lien vaih­te­le­vuus. Sii­tä nau­tin.

Näyt­te­li­jän työn­sä ohel­la Lis­ki on teh­nyt ah­ke­ras­ti myös ää­ni­näyt­te­li­jän töi­tä, mai­nok­sia ja juon­to­hom­mia. Hän on pyr­ki­nyt ai­na ot­ta­maan kaik­ki tar­jo­tut työt vas­taan.

– Kos­ka kai­kes­ta op­pii ai­na jo­tain uut­ta, ei­kä kos­kaan voi tie­tää, mi­hin mi­kä­kin työ­teh­tä­vä voi joh­taa. Li­säk­si ne ovat hyvä lisä ihan ta­lou­del­li­ses­ti­kin, hän pe­rus­te­lee.

Täl­lä het­kel­lä Lis­ki näyt­te­lee Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa Sofi Ok­sa­sen kir­joit­ta­mas­sa Man­sik­ka­paik­ka-näy­tel­mäs­sä ja val­mis­te­lee oh­jaus­työ­tä Kan­sal­lis­te­at­te­rin Suu­rel­le Näyt­tä­möl­le en­si ke­vääl­le. Ai­kaa ku­luu myös eri­lai­sis­sa luot­ta­mus­teh­tä­vis­sä.

Pa­lau­tet­ta työ­mää­räs­tä – toki hän on sitä lä­hi­pii­ril­tä saa­nut, vä­lil­lä kir­pai­se­van osu­vaa.

– Pis­tää­hän se miet­ti­mään, on­ko se ol­lut oi­kea rat­kai­su, et­tä on täyt­tä­nyt ka­len­te­rin­sa ja ai­ka­tau­lun­sa työ­hön liit­ty­vil­lä asi­oil­la ja omil­la me­noil­la. Mi­nul­le työ on kui­ten­kin laa­tu­ai­kaa ja sa­mal­la myös har­ras­tus, en kai­paa Ja­cuz­zis­sa lil­lu­mis­ta ja hie­ron­nois­sa käy­mis­tä ren­tou­tu­ak­se­ni.

His­to­ri­al­li­sen mu­se­on Sa­lon­gis­sa nurk­ka­pöy­dän ta­ka­na is­tu­va näyt­te­li­jä ke­rää ohi­kul­ki­joi­den kat­sei­ta. Kuu­luu su­pat­te­lua ja nä­kyy mu­se­o­ka­ve­rin kans­sa vaih­det­tu­ja mer­kit­se­viä kat­sei­ta. Vä­hän lii­an pit­kiä tui­jo­tuk­sia. Lis­ki ei ole mok­sis­kaan, am­ma­tin tuo­ma jul­ki­suus on kon­ka­ril­le jo niin tut­tua. Hän ko­hot­tau­tuu pa­rem­paan asen­toon, soh­van pui­nen sel­kä­no­ja pa­kot­taa is­tu­maan ryh­dik­kääs­ti.  

– En ole lö­höi­li­jä­tyyp­piä, jo­ten tämä on juu­ri oi­ke­an­lai­nen soh­va mi­nul­le, sa­noo Lis­ki is­tu­es­saan yl­vääs­ti sel­kä suo­ras­sa, kuin Sa­lon­gin kar­ta­non­her­ra kon­sa­naan.

Tie­sit­kö tä­män?

Pet­ri Lis­ki on asu­nut Lah­des­sa per­heen­sä kans­sa vuo­des­ta 2007. Per­hee­seen kuu­luu puo­li­so, kak­si poi­kaa edel­li­ses­tä ja koh­ta vii­si­vuo­ti­as ty­tär ny­kyi­ses­tä lii­tos­ta.

Hän on soit­ta­nut rum­pu­ja mm. yh­ty­eis­sä Ber­mu­da ja Päät, on ol­lut lau­la­ja­na mm. or­kes­te­ris­sa Pet­ri Lis­ki & Muu­ka­lais­le­gi­oo­na ja rum­pa­li­na ja sä­vel­tä­jä­nä Adam & Eve -yh­ty­ees­sä, joka soit­taa yh­des­sä edel­leen.

Täl­lä het­kel­lä hän val­mis­te­lee Juho ja Ma­ria Lal­lu­kan Tai­tei­li­ja­ko­ti­sää­ti­ön 100-vuo­tis­juh­la­näy­tel­mää, jon­ka hän oh­jaa Kan­sal­lis­te­at­te­rin Suu­rel­le Näyt­tä­möl­le. Lal­luk­ka – kaup­pa­neu­vos Kar­ja­las­ta -näy­tel­män en­si-il­ta on en­si ke­vää­nä.

Pet­ri on vuo­des­ta 2003 toi­mi­nut Suo­men Kan­sal­lis­te­at­te­rin näyt­te­li­jäin elä­ke­kas­san kas­san­joh­ta­ja­na ja sih­tee­ri­nä. ”Olen sitä vä­hän ih­meis­sä­ni miet­ti­nyt, mi­ten nyt olen elä­ke­kas­san joh­ta­ja ja sih­tee­ri, kun lu­ki­os­sa ma­tik­ka oli jou­lu­na nel­jä ja ke­vääl­lä vii­si. No, kir­joi­tin kui­ten­kin ly­hy­en ma­ti­kan. Sit­key­del­lä ja huo­lel­li­suu­del­la nä­kö­jään pää­see pit­käl­le. ”

1.Pet­ri ai­koo pi­tää en­si ke­sän va­paa­ta. ”Sa­not­ta­koon se nyt ää­neen. Tä­män olen it­sel­le­ni lu­van­nut.”

2.Pet­ri on in­to­hi­moi­nen tuu­naa­ja, rik­kou­tu­nei­den ta­va­roi­den kor­jaa­ja, tark­ka kier­rät­tä­jä ja puu­sep­pä­hom­mien har­ras­ta­ja.

3.Hän on maa­il­man pit­kä­ai­kai­sin Hes­su Ho­pon dub­baa­ja eli ää­ni­näyt­te­li­jä.